Syksyinen sunnuntai sivutuulessa

Puhelimen herätyskello pirisee syyskuisena sunnuntaiaamuna klo 8.00. Puolitoista tuntia aiemmin oli vuorossa pikavisiitti raikkaaseen syyssäähän, kun nuorempi koiristamme ilmoitti tarpeestaan päästä tarpeilleen. Väsyttää. Pari pyörähdystä sängyssä. Hyvän huomenen toivotus vieressä heräilevälle vaimolle sekä koirille, jotka kohentelevat pesiään peittoni reunoilla. Hieman vastahakoisesti pois lämpimän peiton alta laahustavin askelin kohti kylpyhuonetta. On aika nousta ja aloittaa valmistelut.

Mikä älynväläys saa ihmisen nousemaan tähän aikaan sunnuntaiaamuna? Samaisena päivänä piti olla pienen perheemme viikon ainoa yhteinen vapaapäivä. Vastaus löytyy traditioista, rattaiden rahinan ja klossien kopinan seasta. On Syysklassikon aika.

Kolmatta vuotta peräkkäin syksyinen sunnuntaipäivä kuluu maantiellä asfalttia mittaillen, maantiepyörän satulassa istuen samalla maailmaa parantaen, seurana blogistilla on toinen kestävyysurheiluentusiasti, hiihtävä ekonomi, johon blogistilla on ollut kunnia tutustua naimakaupan kautta. Suunnitelmissa on ajaa muutamia tunteja, ehkä vajaa satakunta kilometriä ja nauttia päälle painavan syksyn viimeisistä pyöräilysäistä. Ensimmäisellä kerralla kaksi vuotta sitten ajettiin ensimmäistä kertaa yhdellä istumalla sata kilometriä ja viime syksynä pyörittiin pari-kolme tuntia Mäntsälän, Pukkilan ja Orimattilan mäkisillä pikkuteillä. Tällä kertaa tie vie kohti pyöräilykaupunki Porvoota.

Aamupala on nautittu, tavarat kutakuinkin pakattu, pyörä nostettu autoon. Alkaa olla aika suunnata kohti lähtöpaikkaa. Yhteinen vapaapäivä saa jäädä, vaimo alistuu -jälleen- kohtaloonsa. Hän toivottaa hauskaa lenkkiä ja pyytää ajamaan varovasti. Ulko-ovi käy ja hän poistuu syksyiseen ulkoilmaan koirien kanssa.

Kello 10.17 syksyn monumenttiklassikko, paikallinen "la classica delle foglie morte, kuolleiden lehtien kilpailu", käynnistyy. Aurinko pilkistelee pilvien lomasta, kalsea tuulenvire pureutuu paitojen läpi. Mittari näyttää viittä lämpöastetta. Hienoinen jännitys valtaa mielen. Kuinkahan pyörä mahtaa kulkea parin viikon tauon jälkeen? Onnistuiko pukeutuminen? Selvitäänkö ilman välinehaavereita? Klossit kiinni ja matkaan.

Alkumatka ajellaan iloisissa tunnelmissa kuulumisia vaihdellen ja maisemia ihastellen. Keskustellaan naispyöräilyn alemmuustilasta, dopingista kestävyysurheilussa, harjoittelusta ylipäänsä. Reitti on pyörällä minulle vieras, matkakumppani kertoo hiihtäneensä rullilla näitä samoja mäkiä joskus aiemminkin. Ilmeinen myötätuuli siivittää menoa, pyörä kulkee kevyehkösti. Pikkuhiljaa keho lämpenee, kohmettuneet raajat heräilevät.

Ensimmäiset viitteet tulevasta saatiin noin kolmenkymmenen ajokilometrin jälkeen reitin käännyttyä sen verran, että ajoittain voimakkaan puuskittaisena puhaltanut sivutuuli sai pyöräilypäivän tuntumaan hyvin syksyiseltä. Pikku hiljaa rento rupattelu harvenee ja pyöräilijät keskittyvät olennaiseen. Kampikierros toisensa jälkeen asfaltti matelee pyörän mahan alta. Ajoittain lähes apokalyptiset mitat saava tuuli tuivertaa paidan kauluksesta sisään. Pitkiä taukoja ei viitsi pitää, kylmyys iskisi kahta kauheampana. Kylmästä syyssäästä huolimatta mieliala säilyy korkeana. Matka etenee vääjäämättä. Saavumme Myrskylään. Vielä viimeinen koettelemus; 10 kilometriä vastatuulessa, väsyneenä, tyhjin jaloin. Tästäkin selvitään, vaikka keskinopeus laskee kuin laiskan lehmän häntä.

Maali armahtaa lopulta noin neljän tunnin jälkeen. Jäykin jaloin pois pyörän selästä. Ruokaa, saunaan. Hymyn kare nousee huulille. Syysklassikko numero kolme on takana. Vaikka sää olikin syksyinen, sujui matka kuitenkin tämä huomioiden ihan kohtuullisesti. Laktaatti tuli jälleen tutuksi ja jalat tyhjenivät tien päälle. Syysklassikkoon päättyi myös oma pyöräilykausi, seuraavaksi kulutellaan juoksukenkien pohjia ennen lumien tuloa. Mutta ensin toivutaan Kuolleiden Lehtien Klassikosta.

Markkinataloutta pinnojen välistä

Eurosport on jo vuosien ajan tyydyttänyt suomalaisen pyöräilyn ystävän nälkää lähettämällä lukuisia erinomaisia tv-lähetyksiä maantiepyöräilyn huipulta. Tähän asti. Nyt nimittäin kapitalismin raadollisuus näyttää potkaisseen suomalaisen pyöräilyfanin klossin irti polkimelta juuri maantiepyöräilykauden päätapahtuman, Firenzessä ajettavien MM-kilpailujen alla.

Viime viikolla jouduin surukseni lukemaan Eurosportin mainion pyöräilyselostajan Peter Selinin Twitter-tililtä, ettei Eurosport tänä vuonna lähettäisi ainuttakaan lähetystä maantiepyöräilyn MM-kilpailuista. Ensireaktio oli jotain hämmennyksen ja epäuskon yhdistelmää. Voiko tämä olla totta? Eihän näin voi käydä? Ei siis yhtään lähetystä MM-kisoista! Ja vielä Toscanasta, poikkeuksellisen mäkiseltä reitiltä?

Mutta totta se tosiaan vaikuttaa olevan, vaikka Eurosportin internetsivuilta ei asialle minkäänlaista vahvistusta saakaan. Itse asiassa koko MM-kilpailuja ei mainita sivuilla sanallakaan, mistä toki voi jo johtopäätöksensä vetää. Tämän neuvostoliittolaisen viestinnän pakottamana tiedonjanoinen blogistikko on pyrkinyt selvittämään tilannetta tarkemmin muita teitä pitkin ja tilanne vaikuttaa todellakin olevan sellainen, että pyöräilyfani Suomessa voi unohtaa MM-kilpailujen seuraamisen, ainakin television välityksellä. Lienee mahdollista, että jokin ns. striimi näkyisi internetin kautta Suomessakin, mutta aivan varmaksi en tätä uskalla luvata. Itse kilpailujen verkkosivuilla on osio myös televisiolähetyksiin liittyen, jopa maittain koottu lista tv- ja nettilähetyksistä. Ilmeisesti Suomen asemasta pyöräilykartalla kertoo se seikka, ettei Suomea löydy koko listalta!

Taistelut sateenkaaripaidoista jäävät siis suurella todennäköisyydellä tänä vuonna kotimaiselta penkkiurheilijalta väliin. Olisi helppo osoittaa syyttävällä sormella aiemmin lähetyksiä Suomeen tuottaneen Eurosportin suuntaan, tai suunnata kiukkunsa itse kisat järjestävään kansainväliseen pyöräilyliittoon. Mutta fakta vain lienee, että maantiepyöräilyä on nyt kohdannut samat markkinatalouden lainalaisuudet, joihin Suomessa ollaan viime vuosina törmätty muiden muassa Formula 1-sirkuksen ja jääkiekon MM-kisojen lähetysoikeuksien siirryttyä maksullisten kanavakorttien taakse. Lopulta raha ratkaisee, pyöräilyssäkin.

Kansainvälinen pyöräilyliitto myi Firenzen kisojen lähetysoikeudet ilmeisen hyvällä summalla ulkopuoliselle agentille, joka kauppasi nämä edelleen parhaiten tarjoavalle. Tässä tarjouskilpailussa Eurosportin Pariisin pääkonttorilla ilmeisesti sitten ajateltiin hinnan nousseen liian korkeaksi ja näin oikeudet menivät muualle. Suurissa pyöräilymaissahan tämä ei ole minkäänlainen ongelma, vaan kisat tullevat näkymään muita reittejä. Toisin on kuitenkin pyöräilyn kehitysmaassa Suomessa, jossa ilman Eurosportia ei edelleenkään tiedettäisi mikä ihme se Pohjoisen Helvetti voisi olla? Tai kuka kumma on Chris Froome? Onneksi pesäpallo sentään pomppii iloisesti Urheiluruudun pääuutisena illasta toiseen...

Mitä sitten vaikka yhdet polkupyöräkilpailut jäävät lajiniiloilta sivu suun? Kyttääväthän he kuitenkin tuloksia internetistä. Näinhän varmasti Suomessa valitettavan moni ajattelee, samalla jo autuaasti unohtaen sen tuskan, joka sai Karjala-lippikset pyörähtämään päässä, kun Mertaranta ei enää huutanutkaan Leijonien kokemille vääryyksille Yleisradion kanavilla.

Yhdet pyöräilykilpailut, vaikka kuinka ovatkin pyöräilyn sydänmailla, eivät tässä niinkään huoleta, vaan isompi kuva. Miten käy jatkossa? Onko Eurosportin pidemmän aikavälin missiona vähentää pyöräilyn saamaa tv-aikaa, kuten voisi tämän kesän osalta olla ennakoitavissa. Tai ainakin pelättävissä. Toukokuisen Giro d'Italian lähetysajat olivat nimittäin tiettävästi ensimmäistä kertaa ikinä jaettu siten, että valtaosa suorista lähetyksistä tulikin vain englanninkieliseltä ja pääasiassa kotimaisten talouksien näkymättömissä olevalta Eurosport 2-kanavalta. Heinäkuussa palattiin toki ruotuun Tour de Francen aikana, ilmeisesti pitkälti kokeilusta saadun negatiivisen palautteen vuoksi, mutta oliko tässä kuitenkin jo nähtävissä Pariisin konttorin pidemmän aikavälin suuntaviivaa? Onko Eurosportin suunnitelmissa vähentää maantiepyöräilyn nakyvyyttä? Lajihan ei ole ollut viime vuosina kaikkein mediaseksikkäin laji dopingpaljastuksineen, mikä on jo näkynyt sponsorikatona. Suomalaisen pyöräilyn ystävän kannalta tällainen kehitys olisi erittäin valitettavaa, sillä ei liene näköpiirissä sellaista käännettä, joka saisi kotimaisten tv-yhtiöiden innostumaan maantiepyöräilyn näyttämisestä. Ellei sitten Formulaässä Fernando Alonson hankkima Pro Tour-lisenssi ja näin aloittama ura ammattipyöräilytallipäällikkönä. Onhan Alonso sentään Kimin tuleva tallikaveri.

Mitaleja myynnissä

Matkallaan enkelistä piruksi, juhlitusta sankarista halveksituksi heittiöksi, joutui entinen suurmestari Lance Armstrong nöyrtymään vielä kerran. Tällä kertaa kyse oli vuoden 2000 Sydneyn olympialaisten aika-ajon pronssimitalia, jonka Armstrong joutui Kansainväliselle Olympiakomitealle palauttamaan jälkimmäisen keksittyä kaksinaismoralismin puuskassaan vaatia mitalia takaisin. Herra Armstrong kun oli lopulta mennyt myöntämään napanneensa kyseisen pronssin dopingaineiden vaikutuksen alaisena eikä moinen touhu sitten lainkaan sovi paroni De Coubertinin henkeen.

Ei kuulukaan sopia, mutta miten on muiden mitalistien laita? Hopeamies ja Armstrongin kanssakilpailija numero uno Jan Ullrich on sittemmin myös myöntänyt dopanneensa huippuvuosinaan, kaikella todennäköisyydellä myös kyseisen olympia-ajon aikaan. Kultamitalisti Slava Ekimov kuului vuosien ajan Armstrongin US Postal Service-tallin avainajajiin ja Armstrongin lähipiiriin, kuinka puhtaasti hän lienee kilpaillut?

Jaetaanko pronssimitali nyt sitten uudelleen ja kenelle? Itse kilpailussa neljänneksi tullut Abraham Olano kärysi EPOn käytöstä vuoden 1998 Tourilla, ei välttämättä sittenkään kovin puhdas valinta, etenkin ottaen huomioon myös operacion Puerton espanjalaisedustuksen (jota toki kansallinen liitto yhä vain yrittää pimittää, toim. huom.). Ja miksei kaikkia mitaleja jaettaisi uudelleen, kun kerran mitaliarpajaiset Lausannessa käynnistettiin. Tässä rallissa voitaisiin sitten jakaa uudelleen myös viimeisten parin kymmenen vuoden arvokisojen palkintosijat pyöräilyn lisäksi myös ainakin kestävyysjuoksussa, tenniksessä ja painonnostossa. Maastohiihdosta nyt puhumattakaan.

Tämä ei ole minkäänasteinen puolustuspuheenvuoro entiselle idolilleni. Lance Armstrong on ollut osallisena tiettävästi kaikkien aikojen huijauksessa, ainakin mitä maantiepyöräilyyn tulee. Vuosien peittely, kiertely ja uhkailu on ohi ja syyllisiä kuuluu rankaista ansioidensa mukaan. Mutta niin tiettyjä tahoja voisi rankaista tekopyhyydestäkin. Armstrong ei ole missään nimessä ollut asialla yksin, pikemminkin doping oli osa ajan henkeä vuosituhannen vaihteessa ja ennen tätä.  Toisaalta ajan henkeen on mitä ilmeisimmin littynyt vaihtelevan asteinen poliittinenkin aspekti, vai kuinka Hein Verbruggen? Nyt olisikin kansainvälisessä pyöräilyliitossa hyvä paikka pestä oma likapyykkinsä, kun uutta operatiivista johtoa valitaan. Verbruggenin manttelinperijänä liittoa johtaneen Pat McQuadin lähtölaskenta on menossa eikä jatkokautta taida olla herumassa. Viime kuukausina tihkuneiden tietojen mukaan tämä lienee vain ja ainoastaan myönteistä kehitystä, sillä mitä ilmeisimmin McQuad ehti ryvettyä myös Armstrong-saagassa edeltäjänsä tavoin. Pyöräily on siis jo pesäänsä pesemässä, koska nähdään vastaavaa puhdistusta muualla kestävyysurheilun saralla? Vai nähdäänkö koskaan?

Oodi Anglirulle

Melkoinen pyöräilyviikonloppu on päättymäisillään. Tätä kirjoitettaessa ajetaan toki vielä Montrealissa, mutta muutoin pyöräilevä maailma yrittää toipua henkeä salpaavasta Vueltan päätöksestä. Edellisessä tekstissäni tulin pohtineeksi kauden viimeisen kolmiviikkoisen ympäriajon ratkaisuhetkiä ja niinhän siinä kävi, että omatkin toiveet tuon kilpailun suhteen toteutuivat. Chris Horner kruunattiin tai oikeammin oregonilainen kruunasi itse itsensä Vueltan kuninkaaksi. Mikä suoritus, Caramba!

Eilinen Alto de l'Anglirulle päättynyt, kilpailun ratkaissut etappi ylitti hurjimmatkin odotukset. Angliru oli eeppinen. Myyttinen. Legendaarinen. Angliru oli maineensa veroinen. Nuori ranskalainen Kenny Elissonde räjäytti itsensä koko pyöräilymaailman tietoisuuteen ottamalla lähitulevaisuuttaan määrittelevän suurvoiton. Hänet tullaan aina muistamaan Anglirun valtiaana. Sisilian Hai, Vincenzo Nibali, iski ja iski, hyökkäsi hyökkäämästä päästyään. Ja jokaisen iskun punapaitaa loisteliaasti puolustanut ikinuori Chris Horner neutralisoi. Kunnes sitten viimeisellä jyrkänteellä Nibali ei enää jaksanut, vaan ilman erikoisemmin näkyvää vauhdinlisäystä herra Hornerin selkä lähti erkaantumaan. Samalla karkasi heiveröinen ote johtajan punaisesta paidasta, maillot rojosta. Joka tapauksessa Nibali kaatui saappaat jalassa eikä, kuten mies haastattelussa totesi, hänellä jäänyt mitään hampaankoloon, parempaan ei italialainen kerta kaikkiaan tällä kertaa pystynyt. Nibalin suoritus Anglirun sumuisilla rinteillä oli mykistävä, suuri kunnioituksen osoitus myös blogistilta, Chapeau!

Horner on eittämättä suurvoittonsa ansainnut. Hän on toki ollut jo vuosikausia lähellä menestystä grand toureilla ja kohtalaisesti menestynytkin. Tänä vuonna hän on kärsinyt polvivaivoista, jotka ovat pakottaneet vähentämään kilpailemista, mikä näin jälkiviisaasti lienee ollut luojan lykky. Näin hän pysyi mahdollisesti ratkaisevasti tuoreempana verratessa hänen kovimpiin kilpakumppaneihin Nibaliin, Alejandro Valverdeen tai Joaquin Rodriqueziin, jotka kaikki ovat jo vähintään yhden kolmiviikkoisen tänä kesänä uurastaneet. Chris Horner on lisäksi aivan tavattoman miellyttävän oloinen herrasmies. Hän suorastaan huokuu sympatiaa ja rentoa elämänasennetta. Lempinimellä "grandpa" tunnettu jenkki on hyvin suosittu myös kilpakumppaniensa keskuudessa. Pitkän uran huipennukseksi juuri Hornerille tällaisen supervoiton kyllä suo.

Viva la Vuelta!

Espanjalaisen urheilun syksyn suurtapahtuma, Espanjan ympäriajo La Vuelta lähestyy ehdotonta kliimaksiaan kilpailun edettyä päätösviikolleen. Jäljellä on vielä kaksi tiukkaa päivää kilvanajoa ja sunnuntainen seremoniallinen pyöräpromenadi Madridissa. Tuolloin on kokonaiskilpailun paremmuusjärjestys jo selvillä eikä totista kilpailua enää nähdä. Sunnuntaina juhlitaan voittajia, ja itse asiassa jokaista heistä, joka tuolloin ajaa pyörän selässä Madridiin. Jokainen Vueltan läpäissyt on voittaja.

Tämän vuotinen Vueltan reitti on ollut Eurosportin mainion pyöräilyselostaja Peter Selinin sanoin brutaali. Ylämäkeen päättyviä etappeja on ollut poikkeuksellisen paljon, ensimmäinen lepopäivä tuli vastaan vasta tavanomaista myöhemmin ja vuorten ylitykset aloitettiin huomattavan varhain, jo kolmannella etapilla. Tietysti ajajat tekevät kilpailun ja kärkipolkijoiden hurja tahti onkin osaltaan tehnyt kilpailusta raskaan.

Tällä hetkellä, ennen kolmea viimeistä etappia, ennen tämänpäiväisiä ja huomisia ratkaisun hetkiä, kokonaiskilpailun punaisen paidan kohtalo lienee kahden kauppa. Vueltaan suurimpana ennakkosuosikkina lähtenyt Astanan Vincenzo Nibali johtaa vaivaisella kolmella sekunnilla ikinuorta 41-vuotiasta Radioshackin Chris Horneria. Ero on mitätön ja kovaa vauhtia hupenemassa Hornerin oltua kahtena edellisenä vuoripäivänä huomattavasti Nibalia vahvempi. Mikä yllättävintä, ovat Hornerin apuajajat esiintyneet selkeästi enemmän edukseen etappien lopuhetkillä. Lähtökohtaisestihan Astanalla piti olla suorastaan astetta, ellei paria rutinoituneemmat luutnantit, jotka tarvittaessa uuvuttaisivat Nibalin kilpailijat jo ennen ratkaisuhetkiä, jotta sisilialainen saattaisi sitten pokata pääpalkinnon, kuten kävi toukokuisessa Giro d'Italiassa. Kuitenkin eritoten Robert Kiserlovski ja Matthew Bussche ovat vetäneet Horneria vuorilla suorastaan vastustamattomasti, josta sitten Horner on voinut omat vauhdinlisäyksensä tehdä.

Kuinka Vueltassa tulee käymään? En mitenkään jaksa uskoa Nibalin sanoneen vielä viimeistä sanaansa ja huominen hirviöetappi, jolloin noustaan maalimäkenä kenties Euroopan vaikein vuorinousu, pelottava Alto de Angliru tullee ratkaisemaan kilpailun. Toisaalta Horner on ollut koko kolmannen viikon selkeästi herkemmässä kunnossa kuin italialainen kilpakummpaninsa. Nibalilla on taas kokemusta tällaisen Grand Tourin voitosta, onhan hän suihkutellut oletettavasti Freixenetiä Madridissa aiemminkin. Jotenkin henkilökohtaisesti sympetiseeraan Oginawalla syntynyttä jenkkiä. Ura on lähestymässä loppuaan ja mikäs olisikaan upeampi tapa päättää pitkä ja todella pahoin loukkaantumisten sävyttämä ura kuin voittamalla tällainen koitos. Horner on niin monta kertaa uhrannut omat menestysmahdollisuutensa auttaakseen tallinsa kapteenia, että nyt jos koskaan menestystä miehelle soisi. Mutta kestääkö Hornerin pääkoppa? Jaksavatko Nibalin jalat? Entä mitä sanovat Alejandro Valverde tai Joaquin Rodriquez? Sunnuntaina olemme viisaampia.

Lopuksi hieman pehmeämpiä arvoja. Eilen tuli kuluneeksi kolme kokonaista vuotta siitä, kun pientä perhettämme saapui sulostuttamaan ja liikuttamaankin silkkiterrierimme Fiona. Fionan tulon myötä moni asia muuttui lopullisestikin, mikä ei tässä tapauksessa ole lainkaan huono juttu. Sittemmin perheemme on kasvanut toisellakin samaisen rodun edustajalla, mutta pikku-Fiona on aina Se Ensimmäinen.

Se Ensimmäinen.

Uusintaihmettä odotellessa

Susista Huuhkajiin. Myös jalkapalloväki saa tänään makeaa mahan täydeltä, kun 2010-luvun ylivoimaisesti paras maajoukkue Espanja haastaa Suomen maajoukkueen täpötäydellä Olympiastadionilla. Toistuuko Gijonin ihme? Vai oliko se edes ihme, vai pikemminkin taktiikan voitto materiasta?

Lähtökohdat ovat täysin selvät. Espanja tulee tänäkin iltana pitämään palloa ja hallitsemaan kenttätapahtumia. Suomi vetäytyy ja kyttää vastahyökkäyksiä. Espanjalle kyseessä on pakkovoitto, ettei Ranska pääse tekemään karsintalohkon tilanteesta liian kiharaista. Suomella sen sijaan ei ole mahdollisuuksia edetä lohkostaan jatkoon, mutta toki mahdollisimman hyvä sijoitus karsintalohkossa antaisi paremman arvontasijoituksen seuraavia karsintalohkoja arvottaessa. Puhumattakaan siitä kaukaisesta unelmasta, että maailman paras maajoukkue kaatuisi kotiyleisön villisti hurratessa. Ja edelleen Paatelaisen Suomi kehittää omaa pelitapaansa.

Maaliskuisena iltana Gijonissa Suomi sumputti ja turhautti Espanjan maailmantähdet. Ja vaikka Sergio Ramos veikin kotijoukkueen johtoon, nousi Suomi upealla vastahyökkäyksellä tasoihin. Gijonin Ihme oli syntynyt.

Suomi pääsee tämän iltaiseen koitokseen miltei parhaalla mahdollisella kokoonpanolla, ainoastaan keskikentän terrieri Perparim Hetemaj on sivussa pelikiellon vuoksi. Menetys ei ole suinkaan vähäinen. Hetemaj on kehittynyt Italiassa valtavasti ja onkin Huuhkajien tärkeimpiä pelaajia. Omaa silmääkin Hetemajn peli miellyttää päivä päivältä enemmän. Nykyinen preesens kentällä tuo mieleeni David Battyn ja Pep Guardiolan risteytyksen, joka on huomattavasti parempaa kuin se köyhän miehen Losa Eremenko, jollaisena hän aikanaan Italiaan lähti.

Espanjan kokoonpanoa on spekuloitu pitkin viikkoa, vaihtoehtojahan heillä riittää. Keskikentältä puuttuu lähinnä rikkovia pelaajia, toisaalta Xavi palaa kokoonpanoon oltuaan sivussa Gijonin kohtaamisesta. Sergio Ramosin toppariparia on arvuuteltu. Kenties kiinnostavin mysteeri on, miten Vicente Del Bosque aikoo hyökkäyksensä miehittää? Jatkaako Espanja edelleen ilman selkeää kärkimiestä, jonkin verran omaperäisellä 4-6-0-ryhmityksellä? Mahtuuko Cesc Fabregas edelleen tähän ryhmitykseen? Ketkä pelaavat laidoilla? Nouseeko avaukseen peräti kaksi kärkimiestä, sillä sekä Roberto Soldado että Alvaro Negredo ovat aloittaneet kautensa vahvasti Valioliigassa.

Mitä tekee Mixu Paatelainen? Millaista kyysoppaa hän on keitellyt Del Bosquen ja Espanjan pään menoksi? Gijonissa Suomen yltiöpassiivinen pelitapa pääsi Espanjan yllättämään, millaisia yllätyksiä Paatelainen on keksinyt tälle illalle? Nyt on vielä aikaa nostattaa tunnelmaa ja varustaa kisastudiot kisäeväin, yhdeksältä sitten huudetaan Espanja nurin!

Pedon pauloissa

Kukapa olisi uskonut, että susi voisi olla sympaattinen? Näin todella on, tai tarkkaan ottaen useampikin susi, oikein susilauma. Noin parikymmenpäinen susilauma, Susijengi, on tällä hetkellä kaikkien huulilla.

Suomen koripallomaajoukkue aloitti urakkansa koripalloilun EM-kisoissa Sloveniassa komeasti. Avausottelussa kaatui pelaajien upean taistelun ja päävalmentaja Henrik Dettmanin hienon pelisuunnitelman ansiosta hallitseva MM-hopeajoukkue Turkki. Ei auttanut NBA-tähtien Hedo Türkoglun, Ersan Ilyasovan ja Ömer Asikin otteet, vaan Suomen Susijengi aiheutti näissäkin koripallon arvokisoissa ennakkosuosikeille harmaita hiuksia. Vaikka Suomen peli olikin ajoittain toisen puoliajan turkkilaispaineen alla hajoamassa, kesti Susijengi kuitenkin loppusummeriin saakka ja avasi EM-turnauksen tärkeällä avausvoitolla. Jatkoa seurasi heti seuraavana päivänä naapurimaa Ruotsin kaaduttua ajoittain jopa yloivoimaisen esityksen jälkeen, turnauksen ainoa pakkovoittokin tuli näin otettua. Jonas Jerebkon kannattaisi muuten palautella mieleensä joitakin koripallon perusprinsiippejä, kuten sen, että pallo liikkuu edelleen parketilla miestä nopeammin.

Jo tuo Turkki-voitto sai lisää faneja hyppäämään bandwagoniin ja lisää seurannee. Tätä edesauttaa varmasti YLEn selkeä pyrkimys tekemään koripallosta seksikästä, ainakin EM-kisojen ajaksi. Ja mikäs sen hienompaa, koripallo on kuitenkin maailmanlaajuisesti erittäin suuri ja merkittävä palloilulaji ja mikäpä kotimaisen koripallon tasoa paremmin nostaisi kuin sen lippulaivan, edustusjoukkueen menestys itse asiassa jo toisissa arvokisoissa peräkkäin.

Onkin oikeastaan outoa, miten rauhassa Dettman esikuntineen on saanut menestystään rakentaa. Jo edellisissä EM-kisoissa hankittu menestys taisi välittömän alkuinnostuksen jälkeen unohtua varsin nopeasti eikä tämänkään vuoden kisoja edeltävästi mediaa aivan hirveästi Susijengi kiinnostanut. Kunnes räjähti.

Kaksi voittoa kahdesta ottelusta on loistava alku. Vielä tarvittaisiin pari venymistä, jotta suorastaan sensaatiomainen jatkopaikka kivikovasta alkulohkosta olisi tosiasia. Huominen Italia-ottelu lienee paras mahdollisuus saalistaa kolmas päänahka, sillä Venäjä ilman Andrei Kirilenkoakin ja etenkin kovassa nosteessa jyräävä Kreikka lienevät realistisesti liian kovia suupaloja. Mutta niin piti olla MM-hopeajoukkue Turkkikin. Jännitys tiivistyy.

Kypärä päähän!

Syksy on saapunut. Viikonloppuna käännettiin kalentereissa uusi sivu syyskuuhun ja kovin syksyiseltä tuntui sunnuntainen pyörälenkkikin. Lähtiessä vettä satoi kovasti ja koko matkan sai peesissä vesisuihkun kasvoilleen edellä ajavan lenkkikaverin takapyörästä. Tästäkin huolimatta pyöräily maistui mukavalta ja onnistunut harjoitus antoi, taas, uutta motivaatiota jatkaa kohti tavoitteitaan.

Syksyn myötä liikkuu päijäthämäläisilläkin teillä jälleen monenlaista kulkijaa. Koulujen alettua koululaisia kulkee innoissaan kohti opinahjojaan jalkaisin, pyörillä ja autojenkin kuljettamina. Autoilevaa kansanosaa on jo ansiokkaasti muistuteltu jälleen pienempien tiellä liikkujien huomioimiseksi, mikä onkin aina paikallaan. Ainakin omien havaintojeni perusteella nimenomaan autoilijoilla on tässä(kin) asiassa peiliin katsomisen paikka.

Aamuisin koirien kanssa ulkoillessa on ollut oiva mahdollisuus seurata lasten koulumatkojen etenemistä kotimme lähipiirissä. Huomio on kiinnittynyt kovin mitättömään pyöräilykypärän käyttöprosenttiin. Toki vastaava trendi on havaittu jo aiemmin aikuistenkin keskuudessa ja mistäs muualtakaan esimerkki välittyisi. Minkäänlaisia valtakunnallisia tilastoja väitteeni tueksi ei ole esittää, mutta vain mutun perusteella vaikuttaa, ettei pyöräilykypärä olisi vielä rantautunut Päijät-Hämeeseen. Mitäs siitä hitaudesta taas sanottiinkaan?

Yhtään rationaalista perustetta pyöräilykypärän kotiin jättämiselle ei ole olemassa. Kypärät ovat kevyitä, hyvin ilmastoituja ja oikein valittuina istuvat päähänkin erinomaisesti. Estetiikallakaan ei pitäisi olla asiassa osaa, sillä useimmat kypärät ovat nykyään myös todella tyylikkäitä. Ainakin tyylikkäimpiä kuin usein kypärän asemaa ajavat 1970-luvulla Kuopion torilta ostetut kukkahatut tai New York Yankees-lippalakit vielä kiinni roikkuvine hintalappuineen. Myös usein kuultu "kun kampauskin lyttääntyy"-argumentti on aika ontuva, kun muistelee millaisia tuulenpesiä kypärättömillä päillä useinkin hulmuaa.

Kouluissa tehdään kasvatustyötä tämänkin asian suhteen, mutta jos minkäänlaista tukea ei kotoa heru, ei liene suuri yllätys, ettei nuoriso motivoidu kypärää käyttämään. Vammoihin vetoaminen tuntuu varmasti teini-ikäisestä abstraktilta argumentilta eikä kypärää enää sitten kypärättömän pään asfalttiin törmättyä enää välttämättä tarvitakaan.  Ja jos vanhemmat pitävät pyöräilykypärää pikkulasten juttuna eivätkä itse käytä perheen yhteisillä pyöräretkillä kypärää, kuinka lapsiakaan voi moiseen motivoida? Pakko ilman perusteluja on tunnetusti huono motivaattori. Paitsi varusmiespalveluksessa.