Monsieur Magicin perintö hukassa

Juuri ennen pääsiäistä jalkapalloilevaa kansakuntaamme kohtasi suru-uutinen: ensimmäinen suomalainen jalkapalloammattilainen eurooppaisella huipputasolla, Aulis Rytkönen, on kuollut.

Rytkönen oli jotain poikkeuksellista suomalaisessa pallon potkijan prototyypissä. Hän oli poikkeuksellisen taitava ja juonikas välihyökkääjä, mikä modernissa futiksessa tarkoittanee lähinnä keskelle kaventavaa laitahyökkääjää. Nykyaikaan peilattuna siis esimerkiksi Cristiano Ronaldon ja Franck Riberyn kaltainen pallovirtuoosi. Jotain karttulalaisen taidoista kertoo miehelle Toulousen aikoina matkaan tarttunut lempinimi, Monsieur Magic.

Jalkapallon evoluutio on vienyt lajia kauas noista Rytkösen kulta-ajoista. Pelityylit ja -formaatiot ovat muuttuneet hurjasti ja nykyään nouseekin viaton hymynkare huulille, kun internetistä silmiin pistää yleinen kenttäformaatio menneiltä ajoilta: voisi kuvitella oheisen kaksi-kolme-viitosen tuottavan runsaasti harmaita hiuksia ainakin omalle maalivahdille.

Rytkönen pelasi menestyksekkään uran ranskalaisessa Toulousessa, jossa miestä muistettiin seuran internet-sivuilla laajalti uutisen elämän päättymisestä kantauduttua Etelä-Ranskaan.

Suomessakin Auliksen poismeno luonnollisesti ylitti uutiskynnyksen, mikä oikein olikin. Valitettavasti vain Rytkösen elämänkertakirjan kirjoittanut Erkki Alajan onnistui jonkin verran latistaa legendan muistoa kohottamalla itseään ja rakastamaansa HJK:ta jalustalle maamme suurimmassa sanomalehdessä kuolemaa seuranneena päivänä julkaistussa muistokirjoituksen tapaisessa.

Itse artikkeli oli hieno. Mutta ainakin omaan kielikorvaan särähti terävästi Alajan prosaistinen tapa muistuttaa varsin selkein sanakääntein, kuinka HJK pelasti Rytkösen hänen palatessaan Euroopasta takaisin kotimaahansa. Samalla herra kirjailija muisti kyllä lytätä tapansa mukaan Rytkösen kasvattiseuraa, seuraa, josta kaikki sai alkunsa.

Monsieur Magic oli nimensä veroinen pallotaituri, suuri suomalainen jalkapallopioneeri ja kaiken lisäksi tyylikäs herrasmies. Rytkösen aktiiviurasta on aikaa kulunut, mutta edelleenkään - Jari Litmasen lisäksi - toista Rytkösen kaltaista ei maastamme ole esiin noussut. Ei, vaikka kiistatta suomalaisen maajoukkuepalloilun taso on hitaassa nousussa takavuosien hapuilun ja väärien valintojen jälkeen, tästä pitkälti kiitos Mixu Paatelaisen.

Aulis Rytkönen voi nyt levätä rauhassa, hän oman päivätyönsä suomalaisen jalkapallon eteen tehnyt, kirkkaasti ja monin verroin. On jo lopultakin aika toisten nousta esiin soihdunkantajina: Rytkösen upea jalkapalloilullinen perintö ei saa valua sormien välistä.

Bergeistä Ardenneille

Oude Kwaremont, Koppenberg, Kemmelberg? Vai jokin muu Flanderin bergeistä, jyrkistä nupukivinousuista? Tai ehkä sittenkin Arenbergin, Mons-en-Pevelen tai Le Carrefour de l'Albren nupukiviosuudet? Jokaisella pyöräilyfanatikolla löytyy oma henkilökohtainen suosikki kevään nupukiviklassikkojen ratkaisukohdaksi, oli se sitten berg tai pavé.

Edellisellä kerralla blogissa muisteltiin maantiepyöräilykauden, ja etenkin kevään klassikkokauden ensimmäistä suurklassikkoa, oikeaa monumenttia, Genovanlahden rantamilla ajettavaa Milano - San Remoa. Pyöräilykalenteri on kuitenkin edennyt jo huhtikuuhun ja lisää upeita kilpailuja on kisailtu.

Luoteis-Euroopan klassikkokausi voidaan jakaa karkeasti kahteen osaan, joista ensimmäinen tärisyttää hampaanpaikkoja, kun pyöräilijät laitetaan polkemaan pitkin epätasaisia nupukivillä päällystettyjä maalaisteitä läntisessä Belgiassa ja eteläisen rajanaapurin Ranskan pohjoisimmissa osissa. Jälkimmäinen jakso puolestaan vie kestävyysurheilun kuninkaat Ardenneille, joissa täristävä nupukivi vaihtuu pidempiin, kilometrien mittaisiin nousuihin.

Mutta nyt siis nupukiville.

Nupukiviklassikkokauden helmiä on kiistatta kaksi. Huhtikuun alussa ensimmäisenä tuosta kaksikosta vastaan tulee belgialaisen pyöräilykevään, ja oikeastaan koko -kauden, odotetuin päivä. Se sunnuntai, jolloin koko Flanderi ellei koko Belgia pysähtyy. Ronde van Vlaanderen - Flanderin kierros.

Reilu kaksi ja puolisataa kilometriä flanderilaisia maaseututeitä pitkin. Reitin varrella kilpaijoiden on ylitettävä vajaa parisen kymmentä jyrkkää, mutta lyhyttä, useimmiten nupukivipäällysteistä nyppylää. Tämän kilpailun vahvin voittaa, kovastakaan apuajajien kaartista ei ole saman mittakaavan hyötyä kuin vaikkapa suurten etappiajojen etapeilla. Käytännössä koko päivän on pysyteltävä kärjen tuntumassa, porukassa ei voi valua kauas tai voi haudata voittohaaveensa. Yksi kolari porukan keskivaiheilla ja peräpää odottelee. Jopa minuutteja.

Toisaalta Rondessa ei saa olla liian kuuma, omaa iskua tulee odottaa ja odottaa. On hyvin todennäköistä, ettei voittoiskulle tule kuin yksi, ehkä keskinkertainen mahdollisuus, joka on sitten käytettävä.

Kun Ronden voittoa on juhlittu Oudenaarden kaduilla, kääntyy klassikkokuskien ja taustaorganisaatioiden katseet jo Pohjois-Ranskaan, Napoleonin aikaisille kiviteille.

Suur-Pariisista Roubaix'n velodromille. Matkaa suurin piirtein samanlainen siivu kuin Rondessakin, kategoroituja nousuja ei pätkääkään. Mutta niitä nupukivipätkiä senkin edestä.

Pariisi - Roubaix on täysin originelli pyöräkilpailu. Hätäisesti voisi kuvitella kilpailun olevan helppo pannukakkutasaisella reitillä. Enempää ei voisi erehtyä! Tasainen profiili tekee sen, ettei selkeää lepohetkeä - reitin puolesta - tule lainkaan. Keväinen sivutuuli ja etenkin viitisenkymmentä kilometria reitille löydettyjä kivitiepätkiä tekee Pohjoisen Helvetistä todellä nimensä veroisen.

Osa noista kivitiepätkistä on saanut vuosien saatossa legendaarisen, myyttisen maineen. Kenties parhaana ja tunnetuimpana esimerkkinä Trouée d' Arenberg, Arenbergin metsätiepätkä.

2400 metriä erittäin huonokuntoista kivitietä. Itse asiassa niin huonokuntoista, että joka kevät pahimpia kuoppia Arenbergissa paikkaillaan, jotta huhtikuinen sunnuntai helvetissä voisi toteutua. Tiepätkä on kärsinyt kovasti vuosien saatossa, vaikka nykyään Arenbergin metsätietä käytetään vain yhtenä päivänä vuodessa. Sinä huhtikuisena sunnuntaina, jolloin parisataa kestävyysurheilun kuningasta kokee Pohjoisen Helvetin.

Arenberg on vaativa. Toisaalta Arenberg on ensimmäinen vaativa, viiden tähden nupukivijakso. Arenbergin jälkeenkin matkaa on jäljellä vielä satakunta kilometriä, joten Arenberg harvoin ratkaisee lopullisesti kilpailua, mutta se takuulla erottaa jyvät akanoista. Vahvat heikoista. Onnekkaat kovaonnisista.

Arenbergin 'löytäjä' ja ex-ammattilainen Jean Stablinski on osuvasti sanonut: "Pariisi - Roubaix'ia ei voiteta Arenbergissa, mutta siellä valikoituu eliittiryhmä, josta voittaja löytyy." Näin on usein käynytkin.

Arenbergin jälkeenkin seuraa vielä todella haastavia pätkiä, vaativimpina edellä mainitut Mons-en-Pevelen tai Le Carrefour de l'Albren kivitiepätkät. Toisinaan ratkaisua on haettu aivan loppuun saakka. Muistetaan esimerkiksi sveitsiläisraketti Fabian Cancellaran epätoivoiset irtiottoritykse vielä vihoviimeisellä kivitiesektorilla Roubaix'n keskustassa. Usein voittaja on selvinnyt vasta puolentoista vastapäivään kierretyn kierroksen aikana Roubaix'n velodromilla.