Alkuviikon ykkösuutinen, etenkin taalakaukaloissa, on eittämättä Buffalo Sabresin ja New York Islandersin hieroma pelaajakauppa, jossa Sabres-kapteeni Thomas Vanek ja Isles-laituri Matt Moulson vaihtoivat seuroja, lisäksi Sabres saa Saarilaisilta tulevan kesän ensimmäisen kierroksen ja vuoden 2015 toisen kierroksen varausvuorot.
Vanek oli Sabres-organisaation avainhahmoja, johtavia hyökkääjiä ja korkealla organisaation kaikkien aikojen tehotilastoissa. Hän pelaa viisivuotisen sopimuksensa viimeistä, noin 7 miljoonan dollarin arvoista, kautta. Ilman uutta sopimusta hänestä tulisi rajoittamaton vapaa agentti kesällä, jolloin hän olisi vapaa solmimaan sopimuksen minkä organisaation kanssa tahansa.
Moulson sen sijaan on osoittautunut erinomaiseksi ylivoiman sniperiksi ja tutkapariksi Long Islandin suurmies John Tavaresille. Miehet ovat lisäksi ystävystyneet ja viettäneet paljon vapaa-aikaa yhdessä, mm. kesäharjoittelun merkeissä. Myös Moulson lähestyy Vanekin tapaan sopimuksensa päättymistä ensi kesänä.
Islanders luopui siis ykkössenterinsä hyvästä ystävästä ja ketjukaverista, ainakin ylivoimalla ratkaisijaksi kasvaneesta laiturista, jonka sopimus on päättymässä tämän kauden jälkeen. Todennäköisesti Moulsonin uusi sopimus tullee olemaan rahakkaampi tämän hetkiseen reilun kolmen miljoonan taalan cap hitiin verrattuna. Moulson ehti takoa ennen tynkäkautta - Tavaresin rinnalla - kolme noin kolmenkymmenen maalin kautta. On jännä nähdä, miten maalimäärät kehittyvät nyt, kun hän ei enää pääsekään nauttimaan A-luokan tarjoiluista. No offense, Cody Hodgson.
Vastineeksi Isles sai takuuvarman 30-40 maalin miehen, isokokoisen, mutta sulavasti liikkuvan laiturin. Vanek pääsee nyt ensimmäistä kertaa urallaan pelaamaan todellisen huippusentterin vierelle, ja Isles-entusiastit odottavat jo vesi kielellä Tavaresin tarjoiluja itävaltalaiselle. Joko rikkoutuu 50 maalia?
Entä ne kaksi varausvuoroa? Tulevan kesän ykköskierroksen vuoro ei mitä todennäköisemmin tule olemaan aivan kärkivarauksia, joten odotusarvona tälle vuorolle voisi olla esimerkiksi TOP 6-hyökkääjä tai alempien parien puolustaja. Ellei tätäkin sitten tulla käyttämään jatkokaupanteon välineenä, niin laaja Sabresin prospektiosasto jo ennestään on.
Diili jätti jälkeensä joitakin avoimia kysymyksiä. Onnistuuko kumpikaan organisaatio tekemään pitkiä sopimuksia uusien hankintojensa kanssa? Mikäli näin ei käy, nousee Sabres helposti tämän diilin voittajaksi. Toki voi olla hyvin mahdollista, ettei Moulsonin kanssa edes pyritä tekemään pidempää jatkosopimusta, vaan häntä saatetaan hyvinkin käyttää kauppatavarana siirtotakarajalla, niin heikko Sabresin alkukausi on ollut ja Vanekin kauppaamisen myötä katse on selkeästi jo käännetty tulevaisuuteen, tämän kauden menestys on jo unohdettu.
Jatkokaupanteko Moulsonilla olisi itse asiassa varsin loogista. Sabres on viime vuosien aikana onnistunut haalimaan kärkikierrosten varauksia, joita se on ajamassa sisään organisaatiossaan. Vanekista se sai jo kaksi varausvuoroa lisää, lisäksi Moulsonin, jonka voisi hyvinkin kuvitella olevan haluttua riistaa pikaista jättipottia hakevalle organisaatiolle keväällä. Sabresilla on vielä kuitenkin ratkaistavanaan eritoten Ryan Millerin, mutta myös Steve Ottin, Cody McCormickin ja Henrik Tallinderin kesällä päättyvät sopimukset. Ja nyt, kun pää on saatu auki Vanek-kaupan myötä, on varsin todennäköistä, että useampikin Sabre vaihtaa vielä palkan maksajaa.
Entä mitä tapahtuu Long Islandilla? Lähtökohtaisesti GM Garth Snown katsotaan hakevan jatkosopimusta Vanekille turvatakseen edes jonkinlaisen hyödyn kaupasta. Mikäli sitten sopimusneuvottelut näyttäisivät kariutuvan, olisi Snowlla vielä optio Vanekin kauppaamisesta siirtotakarajan kynnyksellä.
Löytääkö Vanek yhteisen sävelen Tavaresin kanssa? Paperilla kaksikko on miltei match made in heaven, toisaalta matka taivaasta kadotukseen on ennenkin ollut yllättävän lyhyt. Jos yhteispeli ei kulje, tai Vanek ei sopeudu Isles-paitaan, ei katastrofikaan ole välttämättä kaukana. Vajaa vuorokausi kaupan julkistamisen jälkeen Long Islandilla kaupan riskit vaikuttavat suuremmilta, tosin palkintokin voi olla kaiken natsatessa huomattavan suuri.
maanantai 28. lokakuuta 2013
torstai 24. lokakuuta 2013
Pugilisti parrasvaloissa
Viime yön NHL-kierroksella pelattiin vain kaksi ottelua, mutta parran pärinää ehti syntyä näistäkin. Buffalo Sabresin antijääkiekkoilija John Scott lanasi rumasti - ja typerästi - Boston Bruinsin Loui Erikssonin keskialueella kolmannen erän loppupuoliskolla. Eriksson joutui jättämään kaukalon ja organisaation tiedotteen mukaan jäi paikalliseen sairaalaan seurattavaksi eikä matkustanut joukkueen mukana kohti seuraavaa otttelua.
Itse taklaus oli ruma. Eriksson oli hieman aiemmin luopunut kiekosta, kun Scott ajaa suurella vauhdilla ns. pimeältä puolelta Erikssonin yli ja tehostaa iskuaan ohjaamalla kyynärpäänsä ruotsalaisen päähän. Taklaus oli myös tarpeeton. Ottelu oli jo käytännöllisesti katsoen ratkennut. Erikssonilla ja Scottilla ei hyvin suurella todennäköisyydellä ollut minkäänlaisia keskinäisiä skismoja selviteltävänä. Sabres oli hyvin organisoitunut ottamaan vastaan Bruinsin vastahyökkäystä ja vaikutti ainakin videoklipin perusteella (itse ottelua en ole nähnyt), että Eriksson olisi mahdollisesti kurvannut kohti vaihtoaitiota kiekon päätyyn heiton jälkeen.
Scott sai taklauksestaan viiden minuutin jäähyn ryntäyksestä ja joutui tuoreeltaan puolustamaan nahkaansa tappelussa Adam McQuaidia vastaan. Bruins-luotsi Claude Julien kävi odotetusti kuumana ja vaati Sabres-kollega Ron Rolstonia tilille tilanteesta. Rolston puolestaan osoitti raukkamaisuutensa eikä ilmaantunut ottelun jälkeiseen lehdistötilaisuuteen lainkaan. Vähemmän yllättävästi Scottiakaan ei mikrofonien eteen saatu. Rolstonilta kommentteja tullaan varmuudella tivaamaan tiukasti lähipäivinä ja onkin mielenkiintoista seurata, miten hän tilanteen näkija kuinka hän yrittää asiaa selitellä. Scott sen sijaan istahtaa pikapuoliin liigan kurinpitopäällikkö Brendan Shanahanin nahkasohvalle selittelemään kolttosiaan. Veikkaukseni on, että Shanahan langettaa noin 6-10 pelin pannan tälle jättikokoiselle hyvän mielen lähettiläälle.
John Scottilla olisi saattanut pimeällä 1980-luvulla olla mahdollisuus tehdä kohtuullinen NHL-ura pugilistina, mutta nykyjääkiekossa hänelle ei ole tilausta. Jääkaapin kokoisena hän liikkuu jäällä kuin tuo samainen jääkaappi. Kiekko kestää kuljetuksen aikana lavassa ehkä eristysteipillä. Syötöt kaikuvat pitkin vastakkaista päätylautaa, ei suinkaan ketjukavereiden lavoissa. Viimeisen kahden vuoden aikana hän on pukenut NHL-otteluun 76 kertaa. Näissä otteluissa hänelle on kirjattu 26 laukausta maalia kohden, mutta 137 rangaistusminuuttia. Jostain on lipsahtanut tilastokirjoihin yksi syöttöpiste alkukaudelta 2011-12. John Scottilla on kaukaloon luistellessaan vain kaksi tehtävää: tapella tai vahingoittaa. Nykyjääkiekossa jokaisen pelaajan täytyy osata edes vähän pelatakin, pelkillä Stu Grimsonin, Mike Peluson tai Tony Twistin kaltaisilla pelotteilla ei ole enää mitään virkaa.
Scottia on helppo pitää yksin syyllisenä, mutta tulee muistaa, että ilman ronrolstoneja ei olisi johnscotteja. Ei siis ainakaan NHL:ssä. On aivan eri asia puolustaa omiaan rehellisesti, mies miestä vastaan - kuten McQuaid teki - kuin ajella rumasti puun takaa vastustajan tähtipelaajia sairastuvalle tavalla, jossa uhri ei osaa odottaa rumaa avojään taklausta. Tappelut kuuluvat edelleen jääkiekkoon, ollaan suomalaisissa, lajia seuraamattomissa, kahvipöytäkeskusteluissa mitä mieltä tahansa. Mutta tällaiset cheap shotit, joiden ainoana tarkoituksena on vain saattaa vastustajan offensiivit sairastuvalle eivät kuulu jääkiekkoon. Eivät niiden toteuttajat, eivätkä liioin tilaajat, tässä tapauksessa käskyttäjät vaihtopenkkien takaa. Jääkiekko on kehittyy jatkuvasti, se tulisi myös Ron Rolstonin oppia.
Itse taklaus oli ruma. Eriksson oli hieman aiemmin luopunut kiekosta, kun Scott ajaa suurella vauhdilla ns. pimeältä puolelta Erikssonin yli ja tehostaa iskuaan ohjaamalla kyynärpäänsä ruotsalaisen päähän. Taklaus oli myös tarpeeton. Ottelu oli jo käytännöllisesti katsoen ratkennut. Erikssonilla ja Scottilla ei hyvin suurella todennäköisyydellä ollut minkäänlaisia keskinäisiä skismoja selviteltävänä. Sabres oli hyvin organisoitunut ottamaan vastaan Bruinsin vastahyökkäystä ja vaikutti ainakin videoklipin perusteella (itse ottelua en ole nähnyt), että Eriksson olisi mahdollisesti kurvannut kohti vaihtoaitiota kiekon päätyyn heiton jälkeen.
Scott sai taklauksestaan viiden minuutin jäähyn ryntäyksestä ja joutui tuoreeltaan puolustamaan nahkaansa tappelussa Adam McQuaidia vastaan. Bruins-luotsi Claude Julien kävi odotetusti kuumana ja vaati Sabres-kollega Ron Rolstonia tilille tilanteesta. Rolston puolestaan osoitti raukkamaisuutensa eikä ilmaantunut ottelun jälkeiseen lehdistötilaisuuteen lainkaan. Vähemmän yllättävästi Scottiakaan ei mikrofonien eteen saatu. Rolstonilta kommentteja tullaan varmuudella tivaamaan tiukasti lähipäivinä ja onkin mielenkiintoista seurata, miten hän tilanteen näkija kuinka hän yrittää asiaa selitellä. Scott sen sijaan istahtaa pikapuoliin liigan kurinpitopäällikkö Brendan Shanahanin nahkasohvalle selittelemään kolttosiaan. Veikkaukseni on, että Shanahan langettaa noin 6-10 pelin pannan tälle jättikokoiselle hyvän mielen lähettiläälle.
John Scottilla olisi saattanut pimeällä 1980-luvulla olla mahdollisuus tehdä kohtuullinen NHL-ura pugilistina, mutta nykyjääkiekossa hänelle ei ole tilausta. Jääkaapin kokoisena hän liikkuu jäällä kuin tuo samainen jääkaappi. Kiekko kestää kuljetuksen aikana lavassa ehkä eristysteipillä. Syötöt kaikuvat pitkin vastakkaista päätylautaa, ei suinkaan ketjukavereiden lavoissa. Viimeisen kahden vuoden aikana hän on pukenut NHL-otteluun 76 kertaa. Näissä otteluissa hänelle on kirjattu 26 laukausta maalia kohden, mutta 137 rangaistusminuuttia. Jostain on lipsahtanut tilastokirjoihin yksi syöttöpiste alkukaudelta 2011-12. John Scottilla on kaukaloon luistellessaan vain kaksi tehtävää: tapella tai vahingoittaa. Nykyjääkiekossa jokaisen pelaajan täytyy osata edes vähän pelatakin, pelkillä Stu Grimsonin, Mike Peluson tai Tony Twistin kaltaisilla pelotteilla ei ole enää mitään virkaa.
Scottia on helppo pitää yksin syyllisenä, mutta tulee muistaa, että ilman ronrolstoneja ei olisi johnscotteja. Ei siis ainakaan NHL:ssä. On aivan eri asia puolustaa omiaan rehellisesti, mies miestä vastaan - kuten McQuaid teki - kuin ajella rumasti puun takaa vastustajan tähtipelaajia sairastuvalle tavalla, jossa uhri ei osaa odottaa rumaa avojään taklausta. Tappelut kuuluvat edelleen jääkiekkoon, ollaan suomalaisissa, lajia seuraamattomissa, kahvipöytäkeskusteluissa mitä mieltä tahansa. Mutta tällaiset cheap shotit, joiden ainoana tarkoituksena on vain saattaa vastustajan offensiivit sairastuvalle eivät kuulu jääkiekkoon. Eivät niiden toteuttajat, eivätkä liioin tilaajat, tässä tapauksessa käskyttäjät vaihtopenkkien takaa. Jääkiekko on kehittyy jatkuvasti, se tulisi myös Ron Rolstonin oppia.
keskiviikko 16. lokakuuta 2013
Dion Phaneuf ja Toronton dilemma
Dion Phaneufista odotettiin seuraavaa suurpuolustajaa NHL-kaukaloihin hänen johdettuaan Kanadan juniorimaajoukkue MM-kultaan viimeisenä juniorivuotenaan ja tultuaan valituksi junioriliiga WHL:n vuoden puolustajaksi toidena kautena peräkkäin. Jo kahta vuotta aiemmin Calgary Flames oli varannut Phaneufin ensimmäisenä varauksenaan koko varaustilaisuuden yhdeksäntenä nimenä. Albertassa uskottiin uuden Al MacInnisin löytyneen.
Phaneufin NHL-uran alku lupasi hyvää. Tulokaskaudellaan hän rikkoi organisaationsa tulokkaiden maaliennätyksen ja hänet nimettiin ehdolle vuoden tulokkaalle annettavaan Calder Memorial Trophyyn, itse palkinto meni lopulta Alexander Ovetshkinille. Phaneufin kehitys eteni progressiivisesti ja varsin pian hän ottikin puolustuksen johtajan viitan kannettavakseen heikohkossa Flames-organisaatiossa. Kolmannella NHL-kaudellaan Phaneuf oli liigan johtavia siniviivapelotteita ja kauden päätteeksi ehdolla liigan parhaaksi puolustajaksi. Hän niitti mainetta raudanlujalla lyöntilaukauksellaan sekä avojään pommeillaan, jotka nousivat suorastaan käsitteeksi ympäri liigaa. Phaneuf oli todella matkalla kohti liigan dominointia.
Mitä sitten tapahtui? Phaneufin kehitys ei enää edennyt eksponentiaalisesti, vaan kehitys suorastaan pysähtyi. Koko NHL-uran alkutaipaleita vaivannut epätasaisuus löi leimansa eritoten Phaneufin kiekolliseen peliin. Hän pelasi epävarmasti, haparoiden. Luja lyöntilaukaus ja luita murskaavat avojään taklaukset olivat edelleen mukana, mutta kokonaisuus aiheutti huolta Flames-johdossa.
Tammikuussa 2010 Dion Phaneufin ura sai uuden suunnan. Hänet kaupattiin jääkiekon mekkaan, Toronto Maple Leafsin sini-valkoiseen vaahteranlehtipaitaan jättikaupassa, jossa seitsemän pelaajaa vaihtoi osoitetta. Phaneufista ei tullut uutta Al MacInnisiä, mutta Maple Leafs-optimistit toivoivat hänestä uutta Börje Salmingia, tai edes uutta Bryan McCabea. Pessimistit pelkäsivät uuden Dmitri Yuskevitchin saapuneen.
Kesällä 2010, osana GM Brian Burken pyörittämää pyörremyrskyä, jolla perinteisestä organisaatiosta pyrittiin tekemään menestyvä NHL-joukkue, Dion Phaneufista tehtiin Toronto Maple Leafsien historian 18. kapteeni. Phaneufin hankinta oli iso osa Burken pajatsoa, hän oli Burken rakastama perikanadalainen jääkiekkoilija, luontainen johtaja. Burken aikakautta kesti alkuvuoteen 2013 saakka, jolloin mies sai tylysti potkut ja hänen tilalleen palkattiin mm. Vancouver Canuksissa kannuksensa hankkinut Dave Nonis. Jo samana keväänä Torontossa juhlittiin ensimmäistä pudotuspelipaikkaa kahdeksaan vuoteen. Vielä aika suurmenestykselle ei ollut kypsä, sillä Boston Bruins pudotti kanadalaiset jatkosta pudotuspelien avauskierroksella matkallaan kohti Stanley Cup-finaaleja.
Myös kapteeni-Phaneuf pelasi, ja pelaa yhä, epätasaisesti. Ajoittain hän saattaa olla maaginen, kun taas seuraavassa hetkessä hän pelaa itsensä ulos tilanteesta ryntäämällä liian innokkaasti hakemaan hänelle tyypillistä kovaa avojään pommia. Phaneufin sopimus on katkolla keväällä ja Torontossa spekuloidaankin jo, miten Maple Leafsien tulisi toimia kapteeninsa suhteen. Onko hän todella 6.5 miljoonan taalan arvoinen? Vaikka miehen CV:tä koristaakin Calder- ja Norris-ehdokkuudet sekä lukuisia All Star-otteluvalintoja, juuri Phaneufin epätasaisuus on se seikka, mikä mietityttää eniten Nonisin esikuntaa. On selviö, ettei Phaneuf ole 28:aan ikävuoteensa mennessä kehittynyt aivan sellaiseksi jääkiekkoilijaksi, jota optimistisimmat arviot antoivat luvan odottaa. Dion Phaneuf on kuitenkin Maple Leafs-puolustuksen selkeä johtaja, jonka roolia pukukopissa ja nuorempien pelaajien mentorina ei voi vähätellä. Lukuunottamatta Paul Rangeria (29v) ja John-Michael Lilesia (32v), on Toronton puolustus nuori, keski-iältään 24.3 vuotta. Dion Phaneuf on parhaimmillaan näille nuorille miehille esikuva ja oiva mentor. Hänestä ei tullut MacInnisia tai Salmingia, muttei sentään Yuskevitchiakaan.
Phaneufin NHL-uran alku lupasi hyvää. Tulokaskaudellaan hän rikkoi organisaationsa tulokkaiden maaliennätyksen ja hänet nimettiin ehdolle vuoden tulokkaalle annettavaan Calder Memorial Trophyyn, itse palkinto meni lopulta Alexander Ovetshkinille. Phaneufin kehitys eteni progressiivisesti ja varsin pian hän ottikin puolustuksen johtajan viitan kannettavakseen heikohkossa Flames-organisaatiossa. Kolmannella NHL-kaudellaan Phaneuf oli liigan johtavia siniviivapelotteita ja kauden päätteeksi ehdolla liigan parhaaksi puolustajaksi. Hän niitti mainetta raudanlujalla lyöntilaukauksellaan sekä avojään pommeillaan, jotka nousivat suorastaan käsitteeksi ympäri liigaa. Phaneuf oli todella matkalla kohti liigan dominointia.
Mitä sitten tapahtui? Phaneufin kehitys ei enää edennyt eksponentiaalisesti, vaan kehitys suorastaan pysähtyi. Koko NHL-uran alkutaipaleita vaivannut epätasaisuus löi leimansa eritoten Phaneufin kiekolliseen peliin. Hän pelasi epävarmasti, haparoiden. Luja lyöntilaukaus ja luita murskaavat avojään taklaukset olivat edelleen mukana, mutta kokonaisuus aiheutti huolta Flames-johdossa.
Tammikuussa 2010 Dion Phaneufin ura sai uuden suunnan. Hänet kaupattiin jääkiekon mekkaan, Toronto Maple Leafsin sini-valkoiseen vaahteranlehtipaitaan jättikaupassa, jossa seitsemän pelaajaa vaihtoi osoitetta. Phaneufista ei tullut uutta Al MacInnisiä, mutta Maple Leafs-optimistit toivoivat hänestä uutta Börje Salmingia, tai edes uutta Bryan McCabea. Pessimistit pelkäsivät uuden Dmitri Yuskevitchin saapuneen.
Kesällä 2010, osana GM Brian Burken pyörittämää pyörremyrskyä, jolla perinteisestä organisaatiosta pyrittiin tekemään menestyvä NHL-joukkue, Dion Phaneufista tehtiin Toronto Maple Leafsien historian 18. kapteeni. Phaneufin hankinta oli iso osa Burken pajatsoa, hän oli Burken rakastama perikanadalainen jääkiekkoilija, luontainen johtaja. Burken aikakautta kesti alkuvuoteen 2013 saakka, jolloin mies sai tylysti potkut ja hänen tilalleen palkattiin mm. Vancouver Canuksissa kannuksensa hankkinut Dave Nonis. Jo samana keväänä Torontossa juhlittiin ensimmäistä pudotuspelipaikkaa kahdeksaan vuoteen. Vielä aika suurmenestykselle ei ollut kypsä, sillä Boston Bruins pudotti kanadalaiset jatkosta pudotuspelien avauskierroksella matkallaan kohti Stanley Cup-finaaleja.
Myös kapteeni-Phaneuf pelasi, ja pelaa yhä, epätasaisesti. Ajoittain hän saattaa olla maaginen, kun taas seuraavassa hetkessä hän pelaa itsensä ulos tilanteesta ryntäämällä liian innokkaasti hakemaan hänelle tyypillistä kovaa avojään pommia. Phaneufin sopimus on katkolla keväällä ja Torontossa spekuloidaankin jo, miten Maple Leafsien tulisi toimia kapteeninsa suhteen. Onko hän todella 6.5 miljoonan taalan arvoinen? Vaikka miehen CV:tä koristaakin Calder- ja Norris-ehdokkuudet sekä lukuisia All Star-otteluvalintoja, juuri Phaneufin epätasaisuus on se seikka, mikä mietityttää eniten Nonisin esikuntaa. On selviö, ettei Phaneuf ole 28:aan ikävuoteensa mennessä kehittynyt aivan sellaiseksi jääkiekkoilijaksi, jota optimistisimmat arviot antoivat luvan odottaa. Dion Phaneuf on kuitenkin Maple Leafs-puolustuksen selkeä johtaja, jonka roolia pukukopissa ja nuorempien pelaajien mentorina ei voi vähätellä. Lukuunottamatta Paul Rangeria (29v) ja John-Michael Lilesia (32v), on Toronton puolustus nuori, keski-iältään 24.3 vuotta. Dion Phaneuf on parhaimmillaan näille nuorille miehille esikuva ja oiva mentor. Hänestä ei tullut MacInnisia tai Salmingia, muttei sentään Yuskevitchiakaan.
tiistai 15. lokakuuta 2013
Pitkä päätyyn ja perään
Puolitoista NHL-ottelua on nyt seurattu ensi kerran vajaaseen pariin vuoteen, kiitos Viasat Hockey Finland-kanavan, joka näkyi kuluneen viikonlopun ajan ilmaiseksi myös taloudessamme. Melko suppea otanta, mutta tämäkin määrä maailman parasta jääkiekkoa näyttäisi riittävän sytyttämään uudelleen kipinän ja jo vähän väljähtäneen rakkauden välillämme. Siis blogistin ja NHL-jääkiekon. NHL taitaa sittenkin olla suurta ja kaunista.
Tälle kaudelle NHL-kaukaloihin lanseerattiin joitakin sääntömuutoksia, joista tärkeimmät ovat koskeneet maalivahdin varusteita, maalin koon pienentämistä sekä selkeimmin itse peliin vaikuttavaa uutta pitkä kiekko-sääntöä.
Niin kutsuttu hybridi-pitkä, jossa yhdistyvät perinteinen pohjoisamerikkalainen ja modernimpi Euroopassa ja kansainvälisissä kaukaloissa käytetty sääntö, otettiin siis käyttöön NHL:ssä tämän kauden alussa. Sääntöähän ehdittiin testata viime syksynä NHL:n työsulun aikana AHL-peleissä ja täksi syksyksi sääntö otettiin käyttöön pelaajayhdistyksenkin lopulta sääntömuutoksen hyväksyttyä.
Kaikessa yksinkertaisuudessaan uusi sääntö yhdistää siis aiemmin eri liigoissa käytössä olleet pitkä kiekko-säännöt. Mikäli pitkä kiekko-tilanteessa puolustuspelaaja on kiekon tavoittelukisassa vastapeluriaan edellä B-pisteiden tasolla, sovelletaan eurooppalaista sääntöä, jolloin pitkä kiekko vihelletään kiekon ylitettyä päätyviivan. Mikäli puolestaan hyökkääjä on kilpaluistelussa edellä samaisella B-pisteiden tasolla, astuu voimaan vanha pohjoisamerikkalainen sääntötulkinta.
Sääntömuutos on ilman muuta onnistunut eikä ainakaan henkilökohtaisen seurannan perusteella ole vaikuttanut mitenkään negatiivisesti ottelutapahtumaan. Useat loukkaantumiset, joita kiekon tavoittelutilanteissa ehti syntyä (Kurtis Foster, Joni Pitkänen) johtivat julkiseen debattiin ja sääntömuutokseen, ja tässä vaiheessa vaikuttaa siltä, että sääntö on tullut jäädäkseen eikä tietääkseni isommalti valitusvirsiä ole vielä kuulunut. Jopa NHL-pelaajayhdistys, joka yleensä vastustaa lähes tulkoon kaikkea uutta, on ollut yllättävän hiljaa. On todennäköistä, että nykyisellä sääntölinjauksella aiemman kaltaisia loukkaantumisia tulisi sattua vähemmän eikä peli toisaalta passivoidu, kuten eurooppalaisessa pitkä kiekko-säännössä, jossa helposti alkoi keskialueen rusettiluistelu kiekon tavoittelun sijaan.
Suomalaisittain taalakaukaloiden laidoilla jännitys tiivistyy ainakin Pittsburghissa ja Buffalossa. Ennen kauden alkua media kihisi innosta, olihan alkamassa mitä suurimmalla todennäköisyydellä Teemu Selänteen vihoviimeinen NHL-kausi. Nyt, kun uusi kausi on joitakin otteluja vanha, on kotimaisiin otsikoihin noussut uusi polvi; nuoret NHL-tulokkaat Sasha Barkov, Rasmus Ristolainen ja Olli Määttä. Eritoten Pittsburgh Penguinsin Määttä ja Buffalo Sabresin Ristolainen ovat yllättäneet useimmat expertit kypsillä otteillaan.
NHL-sääntöjen mukaan Kanadan junioriliigoista tuleva alle parikymppinen tulokas voidaan palauttaa loppukaudeksi takaisin juniorijoukkueeseensa, muttei farmijoukkueeseen. Muussa tapauksessa pelaaja tulee pitää NHL-joukkueessa loppukauden ajan ja hänen tulokassopimuksensa astuu voimaan täysimääräisenä. Tällä hetkellä Pennsylvaniassa pohditaankin kuumeisesti, mikä olisi organisaatiolle ja Määtälle itselleen paras tapa toimia: jääkö Määttä NHL:ään koko kaudeksi vai pelaako hän vielä yhden kauden OHL:ssä. Muutaman ottelun kuluttua tiedämme enemmän.
Ristolainen puolestaan oli viime yön kierroksella ns. healthy scratch eikä siis pukenut itse otteluun ja ainakin joissain pohjoisamerikkalaisissa medioissa pohdittiin hänen mahdollisella farmikomennuksellaan. Mitä ilmeisimmin Ristolainen olisi kuitenkin jälleen pelaavassa kokoonpanossa Sabresin seuraavassa ottelussa. Toivotaan kovasti vastuuta ja luottoa nuorelle puolustajajätille!
Tälle kaudelle NHL-kaukaloihin lanseerattiin joitakin sääntömuutoksia, joista tärkeimmät ovat koskeneet maalivahdin varusteita, maalin koon pienentämistä sekä selkeimmin itse peliin vaikuttavaa uutta pitkä kiekko-sääntöä.
Niin kutsuttu hybridi-pitkä, jossa yhdistyvät perinteinen pohjoisamerikkalainen ja modernimpi Euroopassa ja kansainvälisissä kaukaloissa käytetty sääntö, otettiin siis käyttöön NHL:ssä tämän kauden alussa. Sääntöähän ehdittiin testata viime syksynä NHL:n työsulun aikana AHL-peleissä ja täksi syksyksi sääntö otettiin käyttöön pelaajayhdistyksenkin lopulta sääntömuutoksen hyväksyttyä.
Kaikessa yksinkertaisuudessaan uusi sääntö yhdistää siis aiemmin eri liigoissa käytössä olleet pitkä kiekko-säännöt. Mikäli pitkä kiekko-tilanteessa puolustuspelaaja on kiekon tavoittelukisassa vastapeluriaan edellä B-pisteiden tasolla, sovelletaan eurooppalaista sääntöä, jolloin pitkä kiekko vihelletään kiekon ylitettyä päätyviivan. Mikäli puolestaan hyökkääjä on kilpaluistelussa edellä samaisella B-pisteiden tasolla, astuu voimaan vanha pohjoisamerikkalainen sääntötulkinta.
Sääntömuutos on ilman muuta onnistunut eikä ainakaan henkilökohtaisen seurannan perusteella ole vaikuttanut mitenkään negatiivisesti ottelutapahtumaan. Useat loukkaantumiset, joita kiekon tavoittelutilanteissa ehti syntyä (Kurtis Foster, Joni Pitkänen) johtivat julkiseen debattiin ja sääntömuutokseen, ja tässä vaiheessa vaikuttaa siltä, että sääntö on tullut jäädäkseen eikä tietääkseni isommalti valitusvirsiä ole vielä kuulunut. Jopa NHL-pelaajayhdistys, joka yleensä vastustaa lähes tulkoon kaikkea uutta, on ollut yllättävän hiljaa. On todennäköistä, että nykyisellä sääntölinjauksella aiemman kaltaisia loukkaantumisia tulisi sattua vähemmän eikä peli toisaalta passivoidu, kuten eurooppalaisessa pitkä kiekko-säännössä, jossa helposti alkoi keskialueen rusettiluistelu kiekon tavoittelun sijaan.
Suomalaisittain taalakaukaloiden laidoilla jännitys tiivistyy ainakin Pittsburghissa ja Buffalossa. Ennen kauden alkua media kihisi innosta, olihan alkamassa mitä suurimmalla todennäköisyydellä Teemu Selänteen vihoviimeinen NHL-kausi. Nyt, kun uusi kausi on joitakin otteluja vanha, on kotimaisiin otsikoihin noussut uusi polvi; nuoret NHL-tulokkaat Sasha Barkov, Rasmus Ristolainen ja Olli Määttä. Eritoten Pittsburgh Penguinsin Määttä ja Buffalo Sabresin Ristolainen ovat yllättäneet useimmat expertit kypsillä otteillaan.
NHL-sääntöjen mukaan Kanadan junioriliigoista tuleva alle parikymppinen tulokas voidaan palauttaa loppukaudeksi takaisin juniorijoukkueeseensa, muttei farmijoukkueeseen. Muussa tapauksessa pelaaja tulee pitää NHL-joukkueessa loppukauden ajan ja hänen tulokassopimuksensa astuu voimaan täysimääräisenä. Tällä hetkellä Pennsylvaniassa pohditaankin kuumeisesti, mikä olisi organisaatiolle ja Määtälle itselleen paras tapa toimia: jääkö Määttä NHL:ään koko kaudeksi vai pelaako hän vielä yhden kauden OHL:ssä. Muutaman ottelun kuluttua tiedämme enemmän.
Ristolainen puolestaan oli viime yön kierroksella ns. healthy scratch eikä siis pukenut itse otteluun ja ainakin joissain pohjoisamerikkalaisissa medioissa pohdittiin hänen mahdollisella farmikomennuksellaan. Mitä ilmeisimmin Ristolainen olisi kuitenkin jälleen pelaavassa kokoonpanossa Sabresin seuraavassa ottelussa. Toivotaan kovasti vastuuta ja luottoa nuorelle puolustajajätille!
sunnuntai 13. lokakuuta 2013
Menneen ajan haamu
Mitä olisi CBC-kanavan legendaarinen jääkiekkolähetys Hockey Night In Canada ilman vähintään yhtä legendaarista valmentajaa ja kommentaattoria Don Cherrya? Mies herättää intohimoja, puolesta ja vastaan, jo pelkällä pukeutumisellaan, mutta suunsa avattuaan hän vasta otsikoihin nouseekin.
Cherryn NHL-ura pelaajana typistyi ainoastaan yhteen otteluun, mutta penkin takana hän kesti vajaan kymmenkunta vuotta huipputasolla, jona aikana hän voitti kertaalleen kauden parhaan valmentajan Jack Adams-palkinnon. Komea saavutus, mutta varsinaiset kannuksensa Cherry on hankkinut suurena kiekkopersoonana median puolella. Cherry on tehnyt paljon hyvää PR-työtä jääkiekolle ja tietää paljon jääkiekosta, mutta pääasiassa tullut vuosien saatossa kuuluisaksi mitä älyttömimmistä, vanhanaikaisimmista ja sopimattomimmista möläytyksistään, joissa pääosassa ovat yleensä olleet Pohjois-Amerikassa leipäänsä tienaavat pehmeät, heikot ja tarpeettomat eurooppalaiskiekkoilijat. Nuo säälittävät eurooppalaiset kun ovat tulleet rapakon taakse viemään omien kylien pojilta työpaikan. Ja käyttävät vielä visiiriäkin.
Toki iso osa Cherryn tv-persoonaa on tätä varten luotua ja ylinäyteltyä, mutta on don Don ollut jo valmentajaurallaan perinteisen (lue vanhanaikaisen), old time hockeyn kiivas puolesta puhuja. Hänen valmentamansa 1970-luvun loppupuolen Boston Bruins tunnettiin fyysisestä, jopa väkivaltaisesta pelityylistään, jota lempinimi Big Bad Bruins hyvin kuvaa. Kommentaattorina Cherry ei ole onnistunut uudistumaan, vaan jämähtänyt 70-luvulle mielipiteineen, josta toki suuri yleisö repii myös rutkasti huumoria. Donald Stewart Cherryyn pitää osata suhtautua riittävällä annoksella huumoria, häntä ei tule suin surminkaan ottaa vakavasti. Saati tosissaan.
Toivottavasti tämä muistetaan Pohjanlahden vastarannallakin, jossa olisi aihetta pienimuotoisiin mellakoihin. Herra Cherry nimittäin onnistui jälleen kerran nostattamaan kohtalaisen myrskyn vesilasissa tokaistuaan, ettei Colorado Avalanchen loistava Gabriel Landeskog olisi sopiva valinta joukkueensa kapteeniksi. Miksikö? Koska hän on parikymppinen. Ja ruotsalainen. Tyypillistä Cherryä.
Mitä muuten tapahtuu Hämeenlinnassa? Ilmeiset skismat kapteeni Ville Viitaluoman ja päävalmentaja Kai Raution välillä käynnistivät teatterin, jonka toista (tai ties monettako) näytöstä odotellaan. Ensin päävalmentaja Rautio riisti kapteeniuden Viitaluomalta. Näinhän päävalmentaja käsittääkseni yhä edelleen voi tehdä. Kohta kuultiin, kuinka Viitaluoma oli "joukkueen sisäisellä päätöksellä" nostettu uudelleen kapteeniksi ja päävalmentaja Rautio hyllytetty vetovastuusta.
Mitä tästä pitäisi ajatella? Tässä vaiheessa on todettava, ettei blogisti tosiaankaan tiedä lähimäinkaan kaikkia yksityiskohtia, mitä joukkueessa tapahtuu, vaan on täysin median kautta tulleen informaation varassa. Mutta syntynyt tilanne vaikuttaa valitettavasti siltä, kuin joukkuetta ei johtaisikaan päävalmentaja vaan sen tähtipelaaja ja kapteeni. Kun häntä ei valmentajan temput miellytä, alkaa kapinaliike, joka sysää päävalmentajan paitsioon ja pönkittää tähtipelaajan egoa ja asemaa. Eihän tilanne voi mennä näin, eihän? Sillä mistä joukkue enää Raution jälkeen valmentajaa löytäisi? Kuka haluaisi tulla töihin organisaatioon, jossa päävalmentajalla on vastuu, muttei minkäänlaista valtaa?
Toki iso osa Cherryn tv-persoonaa on tätä varten luotua ja ylinäyteltyä, mutta on don Don ollut jo valmentajaurallaan perinteisen (lue vanhanaikaisen), old time hockeyn kiivas puolesta puhuja. Hänen valmentamansa 1970-luvun loppupuolen Boston Bruins tunnettiin fyysisestä, jopa väkivaltaisesta pelityylistään, jota lempinimi Big Bad Bruins hyvin kuvaa. Kommentaattorina Cherry ei ole onnistunut uudistumaan, vaan jämähtänyt 70-luvulle mielipiteineen, josta toki suuri yleisö repii myös rutkasti huumoria. Donald Stewart Cherryyn pitää osata suhtautua riittävällä annoksella huumoria, häntä ei tule suin surminkaan ottaa vakavasti. Saati tosissaan.
Toivottavasti tämä muistetaan Pohjanlahden vastarannallakin, jossa olisi aihetta pienimuotoisiin mellakoihin. Herra Cherry nimittäin onnistui jälleen kerran nostattamaan kohtalaisen myrskyn vesilasissa tokaistuaan, ettei Colorado Avalanchen loistava Gabriel Landeskog olisi sopiva valinta joukkueensa kapteeniksi. Miksikö? Koska hän on parikymppinen. Ja ruotsalainen. Tyypillistä Cherryä.
Mitä muuten tapahtuu Hämeenlinnassa? Ilmeiset skismat kapteeni Ville Viitaluoman ja päävalmentaja Kai Raution välillä käynnistivät teatterin, jonka toista (tai ties monettako) näytöstä odotellaan. Ensin päävalmentaja Rautio riisti kapteeniuden Viitaluomalta. Näinhän päävalmentaja käsittääkseni yhä edelleen voi tehdä. Kohta kuultiin, kuinka Viitaluoma oli "joukkueen sisäisellä päätöksellä" nostettu uudelleen kapteeniksi ja päävalmentaja Rautio hyllytetty vetovastuusta.
Mitä tästä pitäisi ajatella? Tässä vaiheessa on todettava, ettei blogisti tosiaankaan tiedä lähimäinkaan kaikkia yksityiskohtia, mitä joukkueessa tapahtuu, vaan on täysin median kautta tulleen informaation varassa. Mutta syntynyt tilanne vaikuttaa valitettavasti siltä, kuin joukkuetta ei johtaisikaan päävalmentaja vaan sen tähtipelaaja ja kapteeni. Kun häntä ei valmentajan temput miellytä, alkaa kapinaliike, joka sysää päävalmentajan paitsioon ja pönkittää tähtipelaajan egoa ja asemaa. Eihän tilanne voi mennä näin, eihän? Sillä mistä joukkue enää Raution jälkeen valmentajaa löytäisi? Kuka haluaisi tulla töihin organisaatioon, jossa päävalmentajalla on vastuu, muttei minkäänlaista valtaa?
torstai 10. lokakuuta 2013
Rakkaudesta lajiin
Jääkiekko. Hockey. Pohjoisen pallonpuoliskon merkittävin joukkuelaji vai pienen piirin neppailua? Miltei jokaisella meistä on mielipide jääkiekosta. Oma jääkiekkotaustani on vahva ja kitkerä. Junioriura päättyi jonkin verran happamissa merkeissä miltei parikymppisenä lukiolaisena, kun panostusta olisi tarvinnut selkeästi lisätä, mikäli harrastusta olisi halunnut vielä jatkaa. Toisaalta kotipaikkakunnallani paikallisen jääkiekkoseuran juniorityö oli jo tuolloin lipsahtanut, sanoisinko, väärille urille. Juniorivalmennukseen ei pahemmin vaivauduttu panostamaan, vaan valmentajina nähtiin toinen toistaan persoonallisempia veijareita. Tuohon aikaan jääkiekon lopetti kokonaan yllättävän iso osa ikäluokastamme. Kertonee olosuhteista tuokin.
Sittemmin jääkiekko pysyi vuosikausia pinnalla, toki rooli oli vaihtunut kaukalosta television ääreen, pelaajasta seuraajaksi ja kommentaattoriksi. Tämän vuosituhannen ensimmäisellä vuosikymmenellä saavutettiin huippupiste, jolloin seurasin eritoten pohjoisamerikkalaista jääkiekkoa intensiivisesti toimien samalla Jatkoaika.com-jääkiekkosivuston NHL-toimituksen jäsenenä ja jonkin aikaa aktiivisena blogistinakin, aihepiirinä pysyessä edelleen aidattu jäinen kaukalo, kokoa 60 m x 30 m. Oli muuten nostalgista lueskella noita vanhoja blogitekstejäni. Nuoruuden angsti välittyy kovin selkeästi toista teksteistä, vai mitä sanotte?
Sitten se loppui. Pikkuhiljaa jääkiekko alkoi kyllästyttämään. Motivaatio seurata NHL:ää, AHL:ää ja Kanadan junioriliigoja alkoi laskea. Ei tuntunutkaan enää mielekkäältä etsiä uusia näkökulmia, joista kirjoittaa. Ilmeisesti turnausväsymys iski. Tätä kaikkea oli kuitenkin tehty harrastusmielessä opiskelujen ja töiden ohessa, mistään ansiotyöstä ei suinkaan ollut kyse. Kuitenkin jonkinlainen kipinä toimittamisesta jäi kytemään.
Jääkiekko unohtui totaalisesti pariksi, kolmeksi vuodeksi. Juuri ja juuri tiesin LA Kingsin Stanley Cupista. Kotoisen SM-Liigan mestareista ei ollut rehellisesti sanottuna minkäänlaista käsitystä. Bratislavan kevättä pyrin välttelemään niin hyvin kuin se suinkin oli mahdollista, täysin median ulkopuolelle ei kuitenkaan ollut halua jäädä. Jääkiekon korvasi toiset lajit. Esiin nousi kestävyysurheilulajeista jaloin, maantiepyöräily. Jenkkifutis, koripallo ja jalkapallo tulivat tilalle. Jossain kyti edelleen se sama kipinä. Reilun vuoden mietin blogistin uudelleen synnyttämistä, urheilusta teki mieli kirjoittaa. Teki mieli kovasti.
Niin sai lopulta alkunsa tämä blogi. Nyt on jälleen motiivi ja foorumi kirjoittaa, tuottaa jälleen tarinoita, tällä kertaa laajemmassa kontekstissa. Aihepiiri olisi "vain" jääkiekkoa laajempi, kuitenkin urheilu olisi keskiössä.
Tänä syksynä, ensimmäisen kerran ehkä noin puoleentoista vuoteen, jääkiekko alkaa tuntua kiinnostavalta. NHL-kauden alla kuuntelin poikamaista intoa täynnä YLE Puheen NHL-iltaa, jossa spekuloitiin nyt jo alkanutta kautta. Yhtään kausiennakkoa en ole lukenut. Kertaakaan en ole NHL:n verkkosivuille ajelehtinut. Vielä. Ehkä rakkaus lajiin ei sittenkään täysin kuollut. Ehkä uuden kauden alla muuttuneiden jääkiekon TV-oikeudet ja tähän liittynyt markkinointi vaikutti blogistinkin psyykkeeseen. Tällä kertaa positiivisesti. Täydellistä paluuta entiseen ei varmasti tule. Jääkiekko ei nousse ykköslajikseni, ei ainakaan tänä talvena. NHL-otteluita en pääse seuraamaan kuin korkeintaan satunnaisesti. Mutta ehkä pehmeä lasku voisikin olla viisasta. Jääkiekkoaiheisia blogitekstejä näin alkuun? Näkökulmia, kolumneja? Aloitetaan näin ja katsotaan, kuinka blogistin käy uusvanhan ihastuksensa kanssa.
Sittemmin jääkiekko pysyi vuosikausia pinnalla, toki rooli oli vaihtunut kaukalosta television ääreen, pelaajasta seuraajaksi ja kommentaattoriksi. Tämän vuosituhannen ensimmäisellä vuosikymmenellä saavutettiin huippupiste, jolloin seurasin eritoten pohjoisamerikkalaista jääkiekkoa intensiivisesti toimien samalla Jatkoaika.com-jääkiekkosivuston NHL-toimituksen jäsenenä ja jonkin aikaa aktiivisena blogistinakin, aihepiirinä pysyessä edelleen aidattu jäinen kaukalo, kokoa 60 m x 30 m. Oli muuten nostalgista lueskella noita vanhoja blogitekstejäni. Nuoruuden angsti välittyy kovin selkeästi toista teksteistä, vai mitä sanotte?
Sitten se loppui. Pikkuhiljaa jääkiekko alkoi kyllästyttämään. Motivaatio seurata NHL:ää, AHL:ää ja Kanadan junioriliigoja alkoi laskea. Ei tuntunutkaan enää mielekkäältä etsiä uusia näkökulmia, joista kirjoittaa. Ilmeisesti turnausväsymys iski. Tätä kaikkea oli kuitenkin tehty harrastusmielessä opiskelujen ja töiden ohessa, mistään ansiotyöstä ei suinkaan ollut kyse. Kuitenkin jonkinlainen kipinä toimittamisesta jäi kytemään.
Jääkiekko unohtui totaalisesti pariksi, kolmeksi vuodeksi. Juuri ja juuri tiesin LA Kingsin Stanley Cupista. Kotoisen SM-Liigan mestareista ei ollut rehellisesti sanottuna minkäänlaista käsitystä. Bratislavan kevättä pyrin välttelemään niin hyvin kuin se suinkin oli mahdollista, täysin median ulkopuolelle ei kuitenkaan ollut halua jäädä. Jääkiekon korvasi toiset lajit. Esiin nousi kestävyysurheilulajeista jaloin, maantiepyöräily. Jenkkifutis, koripallo ja jalkapallo tulivat tilalle. Jossain kyti edelleen se sama kipinä. Reilun vuoden mietin blogistin uudelleen synnyttämistä, urheilusta teki mieli kirjoittaa. Teki mieli kovasti.
Niin sai lopulta alkunsa tämä blogi. Nyt on jälleen motiivi ja foorumi kirjoittaa, tuottaa jälleen tarinoita, tällä kertaa laajemmassa kontekstissa. Aihepiiri olisi "vain" jääkiekkoa laajempi, kuitenkin urheilu olisi keskiössä.
Tänä syksynä, ensimmäisen kerran ehkä noin puoleentoista vuoteen, jääkiekko alkaa tuntua kiinnostavalta. NHL-kauden alla kuuntelin poikamaista intoa täynnä YLE Puheen NHL-iltaa, jossa spekuloitiin nyt jo alkanutta kautta. Yhtään kausiennakkoa en ole lukenut. Kertaakaan en ole NHL:n verkkosivuille ajelehtinut. Vielä. Ehkä rakkaus lajiin ei sittenkään täysin kuollut. Ehkä uuden kauden alla muuttuneiden jääkiekon TV-oikeudet ja tähän liittynyt markkinointi vaikutti blogistinkin psyykkeeseen. Tällä kertaa positiivisesti. Täydellistä paluuta entiseen ei varmasti tule. Jääkiekko ei nousse ykköslajikseni, ei ainakaan tänä talvena. NHL-otteluita en pääse seuraamaan kuin korkeintaan satunnaisesti. Mutta ehkä pehmeä lasku voisikin olla viisasta. Jääkiekkoaiheisia blogitekstejä näin alkuun? Näkökulmia, kolumneja? Aloitetaan näin ja katsotaan, kuinka blogistin käy uusvanhan ihastuksensa kanssa.
tiistai 8. lokakuuta 2013
Tiki-taka evoluution silmässä
Mannereurooppalainen huippujalkapallokausi on pyörähtänyt kauttaaltaan käyntiin ja esimakua voimasuhteista on jo nähty. Brittein saarilla Celtic nousi Suomessa kiinnostavuudessa uusiin sfääreihin, Jose Mourinho jää taktisesti entisen opetuslapsensa jälkeen, Unelmien Teatterilla roolitus hakee muotoaan ja kokenut ranskalaisvelho on jälleen näyttämässä arvostelijoilleen Pohjois-Lontoossa.
Espanjan kentillä puolestaan ihmetellään pääkaupungin ykkösjoukkueen tuhlausintoa ja uutta katalonialaiskäskijää. Italiassa ihastellaan Ikuisen Kaupungin ikinuoren sankarin uutta loistoa ja Juventuksen tulevia keskikentän johtajia.
Mutta upeinta jalkapalloa pelataan, näistäkin huolimatta, eteläisessä Saksassa. Bayern Münchenin pelinjohtajaksi tuli tälle kaudelle eittämättä valtavien paineiden alla sapattivapaalta tämän hetken kuumin valmentajavelho, entinen huippupelaaja ja Barcelonan jo maailman parhaaksi seurajoukkueeksi johtanut Josep Guardiola. Jupp Heynckesin (toistaiseksi) viimeiseksi jääneellä kaudella baijerilaiset voittivat kaiken mahdollisen niin kotona kuin Euroopassakin ja innokkaimmat olivatkin valmiita lynkkaamaan Guardiolan ennen ensimmäistäkään ottelua Allianz Areenalla. Samaan aikaan baijerilaisjohto Matthias Sammer puhemiehenään puolusti kiivaasti espanjalaisvallankumousta median kynsissä. Eikä syyttä.
Guardiolan ja Etelä-Saksan ylpeyden kohtaaminen alkoikin ainakin odotuksiin nähden kulmikkaasti, mutta viime aikoina näyttää renessanssi olevan hyvää vauhtia toteutumassa. Guardiola teki heti kättelyssä joitakin kontroversaaleja muutoksia Heynckesin aikaan. Laitapakki-kapteeni Philip Lahmin hän sijoitti keskikentän pohjalle, paikalle jota media ihmetteli varsin kovaäänisesti. Thiago Alcantaran värväys ja Luiz Gustavon myynti saivat myös kulmia kohoamaan.
Mutta katsokaa nyt, missä mennään. Bayern pelaa Euroopan ylivoimaisesti parasta, kauneinta, viihdyttävintä ja mikä tärkeintä, tehokkainta jalkapalloa. Joukkueen keskikentän pelinrakentelu, Barcelonassa Guardiolan hioma maata pitkin junan lailla etenevä lyhytsyöttöpeli, jossa pallo liikkuu nopeasti eteen, taakse, laitoihin takaisin keskelle ja lopulta vääjäämättömästi vastustajan verkon perukoille, on pikku hiljaa iskostumassa baijerilaisjoukkueen alitajuntaan. Lahm ja Bastian Schweinsteiger katkovat vastustajan avauksia ja avaavat omaa hyökkäystä hämmentävän tehokkaasti. Joukkueen hyökkäyspelin tärkein mies, Toni Kroos, tekee kaikkea ja tekee kaiken oikein. Hän sijoittuu hyvin, tekee paljon syötön katkoja. Hän liikkuu energisesti tyhjiin väleihin pelattavaksi. Hän juoksee laitaan ja taas keskelle. Hän järjestää ja viimeistelee maaleja.
Bayernin peli ei kuitenkaan ole pelkkää tiki-takaa. Guardiola on, aiemmasta poiketen, antanut luvan pelata myös suoraviivaisemmin. Bayern hakee myös pitkiä syöttöjä kärkeen ja nopeille laitureille Robbenille ja Riberylle. Tämä, jos mikä on uutta evoluutiota Barcelonan vuosiin.
Kuinka baijerilaisen tiki-takan evoluutio etenee? Olisi helppo sanoa Guardiolan poppoon marssivan helppoon bundesliigamestaruuteen ja murskaavan Englannin, Italian ja Espanjan kovat kilpakumppanit eurooppalaisilla viheriöillä. Onneksi jalkapallossa on muitakin muuttujia kuin pyörivä pallo. Kausi on pitkä ja vasta aluillaan. Loukkaantumisilta tuskin baijerissakaan täysin vältytään ja tässä tilanteessa nähdään, miten Bayernin varamiehet ovat sisäistäneet Pepin opit. Ja onhan takavuosina nähty, ettei tiki-takakaan ole välttämättä voittamaton, kuten viime keväänä Bayernin teurastaessa Barcelonan Mestareiden liigassa. Mutta entä tämän vuotinen Guardiolan kehittynyt tiki-taka? Keväällä nähdään.
Espanjan kentillä puolestaan ihmetellään pääkaupungin ykkösjoukkueen tuhlausintoa ja uutta katalonialaiskäskijää. Italiassa ihastellaan Ikuisen Kaupungin ikinuoren sankarin uutta loistoa ja Juventuksen tulevia keskikentän johtajia.
Mutta upeinta jalkapalloa pelataan, näistäkin huolimatta, eteläisessä Saksassa. Bayern Münchenin pelinjohtajaksi tuli tälle kaudelle eittämättä valtavien paineiden alla sapattivapaalta tämän hetken kuumin valmentajavelho, entinen huippupelaaja ja Barcelonan jo maailman parhaaksi seurajoukkueeksi johtanut Josep Guardiola. Jupp Heynckesin (toistaiseksi) viimeiseksi jääneellä kaudella baijerilaiset voittivat kaiken mahdollisen niin kotona kuin Euroopassakin ja innokkaimmat olivatkin valmiita lynkkaamaan Guardiolan ennen ensimmäistäkään ottelua Allianz Areenalla. Samaan aikaan baijerilaisjohto Matthias Sammer puhemiehenään puolusti kiivaasti espanjalaisvallankumousta median kynsissä. Eikä syyttä.
Guardiolan ja Etelä-Saksan ylpeyden kohtaaminen alkoikin ainakin odotuksiin nähden kulmikkaasti, mutta viime aikoina näyttää renessanssi olevan hyvää vauhtia toteutumassa. Guardiola teki heti kättelyssä joitakin kontroversaaleja muutoksia Heynckesin aikaan. Laitapakki-kapteeni Philip Lahmin hän sijoitti keskikentän pohjalle, paikalle jota media ihmetteli varsin kovaäänisesti. Thiago Alcantaran värväys ja Luiz Gustavon myynti saivat myös kulmia kohoamaan.
Mutta katsokaa nyt, missä mennään. Bayern pelaa Euroopan ylivoimaisesti parasta, kauneinta, viihdyttävintä ja mikä tärkeintä, tehokkainta jalkapalloa. Joukkueen keskikentän pelinrakentelu, Barcelonassa Guardiolan hioma maata pitkin junan lailla etenevä lyhytsyöttöpeli, jossa pallo liikkuu nopeasti eteen, taakse, laitoihin takaisin keskelle ja lopulta vääjäämättömästi vastustajan verkon perukoille, on pikku hiljaa iskostumassa baijerilaisjoukkueen alitajuntaan. Lahm ja Bastian Schweinsteiger katkovat vastustajan avauksia ja avaavat omaa hyökkäystä hämmentävän tehokkaasti. Joukkueen hyökkäyspelin tärkein mies, Toni Kroos, tekee kaikkea ja tekee kaiken oikein. Hän sijoittuu hyvin, tekee paljon syötön katkoja. Hän liikkuu energisesti tyhjiin väleihin pelattavaksi. Hän juoksee laitaan ja taas keskelle. Hän järjestää ja viimeistelee maaleja.
Bayernin peli ei kuitenkaan ole pelkkää tiki-takaa. Guardiola on, aiemmasta poiketen, antanut luvan pelata myös suoraviivaisemmin. Bayern hakee myös pitkiä syöttöjä kärkeen ja nopeille laitureille Robbenille ja Riberylle. Tämä, jos mikä on uutta evoluutiota Barcelonan vuosiin.
Kuinka baijerilaisen tiki-takan evoluutio etenee? Olisi helppo sanoa Guardiolan poppoon marssivan helppoon bundesliigamestaruuteen ja murskaavan Englannin, Italian ja Espanjan kovat kilpakumppanit eurooppalaisilla viheriöillä. Onneksi jalkapallossa on muitakin muuttujia kuin pyörivä pallo. Kausi on pitkä ja vasta aluillaan. Loukkaantumisilta tuskin baijerissakaan täysin vältytään ja tässä tilanteessa nähdään, miten Bayernin varamiehet ovat sisäistäneet Pepin opit. Ja onhan takavuosina nähty, ettei tiki-takakaan ole välttämättä voittamaton, kuten viime keväänä Bayernin teurastaessa Barcelonan Mestareiden liigassa. Mutta entä tämän vuotinen Guardiolan kehittynyt tiki-taka? Keväällä nähdään.
maanantai 7. lokakuuta 2013
Pyöräilyn pyhiinvaellusmatkalla
Maantiepyöräilykauden viides ja viimeinen monumenttiklassikko, Pohjois-Italiassa ajettava Lombardian ympäriajo, Il Lombardia, ajettiin eilen. Lombardian maakunnan ylpeys, joka on vuosien saatossa luonut useita hienoja tarinoita ja legendoja ajettiin tällä kertaa vaihtelevassa säässä. Putoavien lehtien kilpailu kierteli mäkisessä maastossa Bergamosta Leccoon vastaavalla reitillä kuin vuotta aiemminkin, jolloin voittajaksi hyytävässä syyssateessa valikoitui espanjalainen jyrkkien nousujen erikoismies Joaquin "Purito" Rodriquez. Viime syksynä Purito jätti viimeiset kilpakumppaninsa viimeisellä Villa Verganon nousun jyrkänteellä. Paikassa, jonka Purito mitä ilmeisimmin merkkasi viime syksynä tarkasti mieleen.
Tämän vuoden kilpailussa samainen mäkitykki jätti jälleen pääryhmän haastajansa samaisessa nousussa, miltei metrilleen samaan kohtaan ajoitetussa rajussa iskussa, jota yksikään väsynyt huippupyöräilijä ei pystynyt seuraamaan. Loppumatkan viimeiset kilometrit Purito ajoi kovaa, mutta varmasti ja Leccon kaduilla oli jo aikaa tuulettaa monumenttiklassikon voittoa ja pyyhkiä ainakin osan edellisen viikonlopun MM-pettymyksestään. Tuolloinhan Espanjan nimimiehet eivät lopun ylivoimastaan huolimatta onnistuneet sateenkaaripaidan valloituksessa, vaan jäivät pettymyksekseen himmeämmille mitaleille miesammattilaisten MM-kisassa Firenzessä.
Il Lombardia, La classica delle foglie morte, on ollut MM-kisojen jälkeisen ajan pyöräilymaailman draaman näyttämö. Juuri tässä kilpailussa tuore maailmanmestari on ensi kertaa esiintynyt maailmanmestarin sateenkaaripaidassa. Kilpailu on Italian urheilusyksyn merkkitapaus, se kaikkein suurin ja kaunein, jota koko pyöräilevä Italia odottaa. Kilpailua ovat vuorollaan dominoineet sellaiset takavuosien suuret italialaiset ketjunpyörittäjät kuin Michele Bartoli, Damiano Cunego ja Paolo Bettini. Jo kilpailun alkuvuosina suurpyöräilijät Constante Girardengo, Alfredo Binda ja Fiorenzo Magni ovat nostattaneet huumaa Como-järven ympäristössä ja luonnollisesti Italian pyöräilypyhimykset Fausto Coppi ja Gino Bartali ovat menestyneet myös putoavien lehtien kilpailussa.
Il Lombardia eroaa kaikista muista viidestä monumenttiklassikosta (Milano-San Remo, Flanderin ajo, Pariisi-Roubaix, Liege-Bastogne-Liege) omalaatuisella mäkisyydellään. Kevään ensimmäisessä suurklassikossa, Italian Rivieralla loppumatkansa kulkevassa La Primaverassa, ylitetään capot, Cipressa ja Poggio. Ronde Van Vlaanderenin aikana on noustava lukuisten lyhyiden nupukivinousujen, bergien, yli. Pohjoisen Helvetissä kohti Roubaixin velodromia ei mäkiä nähdä, mutta sitäkin vaikeampaa, huonopintaista nupukivitietä kymmenien kilometrien matkalta. Ardennien Kuningatar sisältää jo pidempiä nousuja, muttei kuitenkaan aivan lombardialaisia vastaavia. Voisikin sanoa Il Lombardian olevan kuin vuoristoetapin ja mäkisen yhden päivän klassikon yhdistelmä, sekoitus pahimpia puolia kummastakin.
Mikä tekee Il Lombardiasta niin legendaarisen? Kuten muutkin klassikot, on myös Lombardian kierroksella pitkä, yhtämittaisena jatkuva historia. Sen reitti on toki elänyt, mutta pysynyt merkittäviltä osiltaan samankaltaisena vuodesta toiseen. Sen historiaa ovat vuosien saatossa kirjoittaneet maailman parhaat pyöräilijät Kannibaali-Eddy Merckxistä lähtien. Lombardian historia on vuosien saatossa tuottanut useita myyttisiä vuoria, mutta yksi lienee muita legendaarisempi, Il Ghisallo. Legendaarinen oli myös silloisen maailmanmestari Bettinin voitettua Il Lombardian valtavassa tunnemyrskyssä; hänen veljensä oli menehtynyt auto-onnettomuudessa vain viikkoa aiemmin. Bettini iski irti juuri Ghisallossa ja ajoi maaliin voittajana silmät kyynelissä.
Ghisallon huipulla sijaitsevaan pikkukylään perustetusta Madonna del Ghisallon kappelista on tullut merkittävä osa Lombardian kierroksen historiaa. Kuutisenkymmentä vuotta sitten paavi Pius XII julisti Madonnan suojelupyhimyksekseen, tätä juhlistava symbolinen soihtukulkue vuorelle kulki, tottakai, aikansa suurmestareiden Coppin ja Bartalin johtamina. Ghisallon kappeliin kertyi vuosien saatossa lukuisia pyöräilijöiden lahjoittamia muistoesineitä, joille Coppin ja Bartalin ajan "kolmas mies"Fiorenzo Magni perusti kappelin läheisyyteen. Sittemmin museosta on tullut oikea pyhiinvaelluskohde pyöräilyfanaatikolle; tuonne on onnistuttu keräämään iso osa maantiepyöräilyn historiaa, muiden muassa Merckxin, Bartalin, Coppin ja jo edesmenneen entisen Lombardia-voittajan Franco Ballerinin voittovälineitä.
Tämän vuoden kilpailussa samainen mäkitykki jätti jälleen pääryhmän haastajansa samaisessa nousussa, miltei metrilleen samaan kohtaan ajoitetussa rajussa iskussa, jota yksikään väsynyt huippupyöräilijä ei pystynyt seuraamaan. Loppumatkan viimeiset kilometrit Purito ajoi kovaa, mutta varmasti ja Leccon kaduilla oli jo aikaa tuulettaa monumenttiklassikon voittoa ja pyyhkiä ainakin osan edellisen viikonlopun MM-pettymyksestään. Tuolloinhan Espanjan nimimiehet eivät lopun ylivoimastaan huolimatta onnistuneet sateenkaaripaidan valloituksessa, vaan jäivät pettymyksekseen himmeämmille mitaleille miesammattilaisten MM-kisassa Firenzessä.
Il Lombardia, La classica delle foglie morte, on ollut MM-kisojen jälkeisen ajan pyöräilymaailman draaman näyttämö. Juuri tässä kilpailussa tuore maailmanmestari on ensi kertaa esiintynyt maailmanmestarin sateenkaaripaidassa. Kilpailu on Italian urheilusyksyn merkkitapaus, se kaikkein suurin ja kaunein, jota koko pyöräilevä Italia odottaa. Kilpailua ovat vuorollaan dominoineet sellaiset takavuosien suuret italialaiset ketjunpyörittäjät kuin Michele Bartoli, Damiano Cunego ja Paolo Bettini. Jo kilpailun alkuvuosina suurpyöräilijät Constante Girardengo, Alfredo Binda ja Fiorenzo Magni ovat nostattaneet huumaa Como-järven ympäristössä ja luonnollisesti Italian pyöräilypyhimykset Fausto Coppi ja Gino Bartali ovat menestyneet myös putoavien lehtien kilpailussa.
Il Lombardia eroaa kaikista muista viidestä monumenttiklassikosta (Milano-San Remo, Flanderin ajo, Pariisi-Roubaix, Liege-Bastogne-Liege) omalaatuisella mäkisyydellään. Kevään ensimmäisessä suurklassikossa, Italian Rivieralla loppumatkansa kulkevassa La Primaverassa, ylitetään capot, Cipressa ja Poggio. Ronde Van Vlaanderenin aikana on noustava lukuisten lyhyiden nupukivinousujen, bergien, yli. Pohjoisen Helvetissä kohti Roubaixin velodromia ei mäkiä nähdä, mutta sitäkin vaikeampaa, huonopintaista nupukivitietä kymmenien kilometrien matkalta. Ardennien Kuningatar sisältää jo pidempiä nousuja, muttei kuitenkaan aivan lombardialaisia vastaavia. Voisikin sanoa Il Lombardian olevan kuin vuoristoetapin ja mäkisen yhden päivän klassikon yhdistelmä, sekoitus pahimpia puolia kummastakin.
Mikä tekee Il Lombardiasta niin legendaarisen? Kuten muutkin klassikot, on myös Lombardian kierroksella pitkä, yhtämittaisena jatkuva historia. Sen reitti on toki elänyt, mutta pysynyt merkittäviltä osiltaan samankaltaisena vuodesta toiseen. Sen historiaa ovat vuosien saatossa kirjoittaneet maailman parhaat pyöräilijät Kannibaali-Eddy Merckxistä lähtien. Lombardian historia on vuosien saatossa tuottanut useita myyttisiä vuoria, mutta yksi lienee muita legendaarisempi, Il Ghisallo. Legendaarinen oli myös silloisen maailmanmestari Bettinin voitettua Il Lombardian valtavassa tunnemyrskyssä; hänen veljensä oli menehtynyt auto-onnettomuudessa vain viikkoa aiemmin. Bettini iski irti juuri Ghisallossa ja ajoi maaliin voittajana silmät kyynelissä.
Ghisallon huipulla sijaitsevaan pikkukylään perustetusta Madonna del Ghisallon kappelista on tullut merkittävä osa Lombardian kierroksen historiaa. Kuutisenkymmentä vuotta sitten paavi Pius XII julisti Madonnan suojelupyhimyksekseen, tätä juhlistava symbolinen soihtukulkue vuorelle kulki, tottakai, aikansa suurmestareiden Coppin ja Bartalin johtamina. Ghisallon kappeliin kertyi vuosien saatossa lukuisia pyöräilijöiden lahjoittamia muistoesineitä, joille Coppin ja Bartalin ajan "kolmas mies"Fiorenzo Magni perusti kappelin läheisyyteen. Sittemmin museosta on tullut oikea pyhiinvaelluskohde pyöräilyfanaatikolle; tuonne on onnistuttu keräämään iso osa maantiepyöräilyn historiaa, muiden muassa Merckxin, Bartalin, Coppin ja jo edesmenneen entisen Lombardia-voittajan Franco Ballerinin voittovälineitä.
perjantai 4. lokakuuta 2013
Kun populisti potkut sai
Vielä viikko sitten oli tarkoitus, että nyt tällä palstalla tehtäisiin läpileikkaus menneeseen pyöräilykauteen henkilökohtaisella tasolla, mutta uudelleen lämmennyt syyssää polttelee palaamaan teille ja jatkamaan pyöräilykautta vielä vähän aikaa. Ja mikäpäs sellainen pyöräilijä olisi, joka ei satunnaisesti sanojaan söisi. Näin ollen blogisti ottaa vielä aikalisän pyöräilykauden päättymisen suhteen ja mitä todennäköisemmin löytää itsensä viikonloppuna Trek Domanensa satulasta syksyistä asfalttia mittaamasta. Palataan siis kausiyhteenvetoon viimeistään ensilumen aikoihin.
Blogisti näki unia viime yönä. Ja mikä mielenkiintoisinta, tällä kertaa uni oli niin todentuntuinen ja ajankohtainen, että se sai aamulla herättyä suorastaan naurahtamaan. Unessa nimittäin kirjoitin varsin realistisen oloisesti joko blogitekstiä tai sanomalehtikolumnia eilisen kuumimmasta sisäpoliittisesta aiheesta, populisti-Jameksen poliittisen uran äkkiputouksesta. Vai tulisiko kuitenkin sanoa poliittisen uran päättymisestä? Koska näinhän tässä käynee, kun herra Hirvisaari mitä ilmeisimmin tulee saamaan kengän kuvat takalistoonsa niin puolueestaan kuin tämän eduskuntaryhmästäkin. Yksikään itseään vakavasti ottava puolue ei tule miestä joukkoihinsa värväämään eikä yhden populistin yritys tule kantamaan enää seuraavien vaalien yli.
Mediassa on, kuten oikein onkin, jo kuumeisesti pohdittu tapahtumasarjan syvällisempiä merkityksiä. Virallisestihan Hirvisaaren potkut selitettiin viimeisellä toilailulla lukuisten lievempien sähläilyjen jälkeen. Toisaalta haluttiin tuoda esille, ettei antisemitismia tulla sallimaan. Kuitenkin esille on nostettu mahdollinen yhteys emäpuolueen tuleviin taistoihin niin kotimaan kuin Euroopan kartoilla. Liittyikö tämä kuitenkin jollain tavalla tuleviin vaalipropagandoihin? Tehtiinkö Hirvisaaresta vain pelinappula perussuomalaisessa populismissa?
On kuitenkin selvää, että Hirvisaaren aiemmat meriitit, joista häntä on nuhdeltu, erotettu määräajaksi ja heristelty sormella, olivat sytyttäneet kipinän sytytyslangassa. Lähtölaskenta oli käynnistynyt jo hyvä tovi sitten. Toiveissa olisikin, että poliittinen kenttä voisi siistiytyä eikä vastaavankaltaisia ihmisvihaajia enää nostettaisi jalustalle eikä heille annettaisi kaipaamaansa julkisuutta. Äänestäjähän asian loppujen lopuksi ratkaisee, joten..no, aina toivoa voi.
Tänään on sulateltu myös eilen julkaistua kansallista ravitsemussuositusta, jossa on painavaa asiaa mustaa valkoisella. Suositus oli odotettu ja on kaiken kaikkiaan mielestäni erittäin onnistunut. Rasvojen laatuun tulee kiinnittää huomiota ja lisäämään kasvi- ja kalarasvojen määrää. D-vitamiinia tarvitaan lisää. Lihavalmisteita tulee vähentää, kuten myös valkoista viljaa. How simple is that? Tuohon kun vielä liitetään riittävä määrä kestävyysliikuntaa, tulisi ylipaino-ongelman olla helpommin hallittavissa. Kunpa vain kotimainen ihminen olisi niin älykäs, että se uskoisi lukuisten asiantuntijoiden laatimaa dokumenttia, joka pohjautuu lukuisiin tieteellisiin tutkimuksiin.
Blogisti näki unia viime yönä. Ja mikä mielenkiintoisinta, tällä kertaa uni oli niin todentuntuinen ja ajankohtainen, että se sai aamulla herättyä suorastaan naurahtamaan. Unessa nimittäin kirjoitin varsin realistisen oloisesti joko blogitekstiä tai sanomalehtikolumnia eilisen kuumimmasta sisäpoliittisesta aiheesta, populisti-Jameksen poliittisen uran äkkiputouksesta. Vai tulisiko kuitenkin sanoa poliittisen uran päättymisestä? Koska näinhän tässä käynee, kun herra Hirvisaari mitä ilmeisimmin tulee saamaan kengän kuvat takalistoonsa niin puolueestaan kuin tämän eduskuntaryhmästäkin. Yksikään itseään vakavasti ottava puolue ei tule miestä joukkoihinsa värväämään eikä yhden populistin yritys tule kantamaan enää seuraavien vaalien yli.
Mediassa on, kuten oikein onkin, jo kuumeisesti pohdittu tapahtumasarjan syvällisempiä merkityksiä. Virallisestihan Hirvisaaren potkut selitettiin viimeisellä toilailulla lukuisten lievempien sähläilyjen jälkeen. Toisaalta haluttiin tuoda esille, ettei antisemitismia tulla sallimaan. Kuitenkin esille on nostettu mahdollinen yhteys emäpuolueen tuleviin taistoihin niin kotimaan kuin Euroopan kartoilla. Liittyikö tämä kuitenkin jollain tavalla tuleviin vaalipropagandoihin? Tehtiinkö Hirvisaaresta vain pelinappula perussuomalaisessa populismissa?
On kuitenkin selvää, että Hirvisaaren aiemmat meriitit, joista häntä on nuhdeltu, erotettu määräajaksi ja heristelty sormella, olivat sytyttäneet kipinän sytytyslangassa. Lähtölaskenta oli käynnistynyt jo hyvä tovi sitten. Toiveissa olisikin, että poliittinen kenttä voisi siistiytyä eikä vastaavankaltaisia ihmisvihaajia enää nostettaisi jalustalle eikä heille annettaisi kaipaamaansa julkisuutta. Äänestäjähän asian loppujen lopuksi ratkaisee, joten..no, aina toivoa voi.
Tänään on sulateltu myös eilen julkaistua kansallista ravitsemussuositusta, jossa on painavaa asiaa mustaa valkoisella. Suositus oli odotettu ja on kaiken kaikkiaan mielestäni erittäin onnistunut. Rasvojen laatuun tulee kiinnittää huomiota ja lisäämään kasvi- ja kalarasvojen määrää. D-vitamiinia tarvitaan lisää. Lihavalmisteita tulee vähentää, kuten myös valkoista viljaa. How simple is that? Tuohon kun vielä liitetään riittävä määrä kestävyysliikuntaa, tulisi ylipaino-ongelman olla helpommin hallittavissa. Kunpa vain kotimainen ihminen olisi niin älykäs, että se uskoisi lukuisten asiantuntijoiden laatimaa dokumenttia, joka pohjautuu lukuisiin tieteellisiin tutkimuksiin.
keskiviikko 2. lokakuuta 2013
Hännän heilutuksen lyhyt oppimäärä
Ihmisen paras ystävä ja metsästysporukan piristäjä. Tällä ei tässä yhteydessä tarkoiteta pietarilaista ilotyttöä vaan suden kesyä jalostettua muotoa, koiraa. Koira, lääkärikunnan toisella kotimaisella Canis lupus familiaris, on vanhin ihmisen kesyttämistä eläimistä. Eri lähteisiin nojautuen koiran kesyynnyttäminen on alkanut kutakuinkin samaan aikaan, kun ihminen alkoi viljellä maata. Ihmisen ja koiran liitto on siis jo hyvin pitkäikäinen. Kesyn koiran evoluutio ihmisen lähipiirissä on kulkenut karjan paimentamisesta riistan jäljestämiseen ja edelleen ihmisen syliin sohvalle ja viereiselle paikalle sänkyyn, täysivaltaiseksi perheen jäseneksi ja harrastuskaveriksi lenkkipoluille, näyttelyihin ja agilityradoille.
Oma suhteeni koiraan on kokenut melkoisen renessanssin viimeisen viiden vuoden aikana. Ensimmäiset kokemukset koiraan tulivat poikavuosina lapsuudenperheeseemme yllättäen saapuneesta uudesta perheen jäsenestä, Suomen kansalliskoirasta. Sittemmin koko nuoruus ja aikuisuuteen kasvaminen sujui koirattomasti, ainoastaan ystävien koiraharrastuksia turvallisen välimatkan päästä sivusta seuraten. Vielä tuolloin oma suhteeni koiraan oli vasta kehittymässä.
Kaikki muuttui parisuhteen myötä. Rakastumisen ja parisuhteen perustamisen myötä oli ajan kysymys, milloin pikkukoira tepsuttelisi oman arvonsa tuntien asuntomme ovesta sisään, niin suuri ja pitkäikäinen haave oma koira oli vaimolleni ollut. Näinhän lopulta kävikin, kihlautumistamme seuraavana päivänä. Parisuhteemme vakiintumisen jälkeen oli lapsen aika.
Renessanssi kiihtyi. Kuten aiemmin on jo käynyt ilmi, esikoiskoiralapsemme Fiona rakastui isäänsä, ja isä rakasti lastaan ensikohtaamisestaan lähtien. Hän päätyi nukkumaan sänkyyn, pääasiassa peittoni helman päälle (vaikka alunperin tarkoitus olikin, ettei koira sänkyyn tulisi, muuttui mielemme ensimmäisenä iltana). Pienen perheemme yhteiset kävelylenkit tulivat osaksi päivärutiineja. Jatkossa suunnittelimme kaikkia menojamme Fionan ehdoilla. Olin hyvää vauhtia matkalla kohti sitä koiranomistajan haavemaata, jollaiselle hymähtelin vielä viitisen vuotta aiemmin. Niin ihminen(kin) voi muuttua. Kehittyä.
Kolme vuotta on vierähtänyt tuosta syyskuisesta hetkestä, jolloin esikoiskoiramme Fiona muutti kotiimme. Sittemmin Fiona on saanut pikkuveljen ja oma evoluutioni koiraisäksi on syventynyt progressiivisesti. Kuluneen kolmen vuoden aikana uskoisin oppineeni valtavasti alasta, joka oli ennen kyseistä ajanjaksoa vielä koko lailla hämärän peitossa. Lemmikkikoirien ruokavalio, liikunta ja kasvatus ovat tulleet tutummiksi ja samalla jonkinasteinen kriittisyys aihetta kohtaan on myös herännyt tietoisuuden lisäännyttyä. Koira -rodusta riippumatta- tarvitsee tietyn määrän liikuntaa ja muuta aktivointia päivittäin, pelkkä aamulenkki kerrostalon ympäri ei ole yhdellekään koiralle riittävä määrä liikuntaa, vaan saa lemmikin ennemmin tai myöhemmin hyppimään seinille. Tässä tilanteessa on sitten koiranomistajan turha ihmetellä lemmikkinsä käyttäytymisongelmia. Ongelma löytyisi peiliin katsomalla, mikä valitettavasti on usealle länsimaiselle ihmiselle tekemätön paikka.
Jokakeväiseen kuumaan perunaan, koiran ulosteiden keräämiseen tai pikemminkin keräämättä jättämiseen myönnän suhtautuvani puritaanisesti. Minunkin mielestäni on inhottavaa joutuessaan lenkeillään väistelemään läjiä keskellä jalkakäytäviä. Maalaisjärjen käyttö on toki edelleen sallittua enkä itsekään kiertele ojien pohjia koiriemme jätöksiä noukkimassa. Mutta eikö edes teiltä ja kevyen liikenteen väyliltä voisi alistua ne koiran kakat poimimaan? Toki kynnystä tähän nostaa varmasti ainakin nykyisen kotikaupunkini varhaiskeskiaikainen tapa olla asentamatta roskankeräysastioita kaupungin keskustan ulkopuolelle, pl. bussipysäkit. On varmasti miellyttävää kantaa vähän haisevaa kakkapussia pari kilometriä kotiroskikseen, kun matkan varrelta ei löydy yhden yhtä keräysastiaa. Uskokaa vain, kokeiltu on.
Oma suhteeni koiraan on kokenut melkoisen renessanssin viimeisen viiden vuoden aikana. Ensimmäiset kokemukset koiraan tulivat poikavuosina lapsuudenperheeseemme yllättäen saapuneesta uudesta perheen jäsenestä, Suomen kansalliskoirasta. Sittemmin koko nuoruus ja aikuisuuteen kasvaminen sujui koirattomasti, ainoastaan ystävien koiraharrastuksia turvallisen välimatkan päästä sivusta seuraten. Vielä tuolloin oma suhteeni koiraan oli vasta kehittymässä.
Kaikki muuttui parisuhteen myötä. Rakastumisen ja parisuhteen perustamisen myötä oli ajan kysymys, milloin pikkukoira tepsuttelisi oman arvonsa tuntien asuntomme ovesta sisään, niin suuri ja pitkäikäinen haave oma koira oli vaimolleni ollut. Näinhän lopulta kävikin, kihlautumistamme seuraavana päivänä. Parisuhteemme vakiintumisen jälkeen oli lapsen aika.
Renessanssi kiihtyi. Kuten aiemmin on jo käynyt ilmi, esikoiskoiralapsemme Fiona rakastui isäänsä, ja isä rakasti lastaan ensikohtaamisestaan lähtien. Hän päätyi nukkumaan sänkyyn, pääasiassa peittoni helman päälle (vaikka alunperin tarkoitus olikin, ettei koira sänkyyn tulisi, muuttui mielemme ensimmäisenä iltana). Pienen perheemme yhteiset kävelylenkit tulivat osaksi päivärutiineja. Jatkossa suunnittelimme kaikkia menojamme Fionan ehdoilla. Olin hyvää vauhtia matkalla kohti sitä koiranomistajan haavemaata, jollaiselle hymähtelin vielä viitisen vuotta aiemmin. Niin ihminen(kin) voi muuttua. Kehittyä.
Kolme vuotta on vierähtänyt tuosta syyskuisesta hetkestä, jolloin esikoiskoiramme Fiona muutti kotiimme. Sittemmin Fiona on saanut pikkuveljen ja oma evoluutioni koiraisäksi on syventynyt progressiivisesti. Kuluneen kolmen vuoden aikana uskoisin oppineeni valtavasti alasta, joka oli ennen kyseistä ajanjaksoa vielä koko lailla hämärän peitossa. Lemmikkikoirien ruokavalio, liikunta ja kasvatus ovat tulleet tutummiksi ja samalla jonkinasteinen kriittisyys aihetta kohtaan on myös herännyt tietoisuuden lisäännyttyä. Koira -rodusta riippumatta- tarvitsee tietyn määrän liikuntaa ja muuta aktivointia päivittäin, pelkkä aamulenkki kerrostalon ympäri ei ole yhdellekään koiralle riittävä määrä liikuntaa, vaan saa lemmikin ennemmin tai myöhemmin hyppimään seinille. Tässä tilanteessa on sitten koiranomistajan turha ihmetellä lemmikkinsä käyttäytymisongelmia. Ongelma löytyisi peiliin katsomalla, mikä valitettavasti on usealle länsimaiselle ihmiselle tekemätön paikka.
Jokakeväiseen kuumaan perunaan, koiran ulosteiden keräämiseen tai pikemminkin keräämättä jättämiseen myönnän suhtautuvani puritaanisesti. Minunkin mielestäni on inhottavaa joutuessaan lenkeillään väistelemään läjiä keskellä jalkakäytäviä. Maalaisjärjen käyttö on toki edelleen sallittua enkä itsekään kiertele ojien pohjia koiriemme jätöksiä noukkimassa. Mutta eikö edes teiltä ja kevyen liikenteen väyliltä voisi alistua ne koiran kakat poimimaan? Toki kynnystä tähän nostaa varmasti ainakin nykyisen kotikaupunkini varhaiskeskiaikainen tapa olla asentamatta roskankeräysastioita kaupungin keskustan ulkopuolelle, pl. bussipysäkit. On varmasti miellyttävää kantaa vähän haisevaa kakkapussia pari kilometriä kotiroskikseen, kun matkan varrelta ei löydy yhden yhtä keräysastiaa. Uskokaa vain, kokeiltu on.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)