Yhtä varmasti kuin kevätauringon paistaessa herää horroksestaan jokakeväinen koirankakka- ja suvivirsidebatti, alkoi tämänkin kevään maantiepyöräilyn suurklassikkokausi perinteisissä maisemissa.
La classicissima di primavera - kevään klassikko - ajettiin viikonloppuna Milanosta kukkaiskaupunki San Remoon. Raateleva 294 kilometrin matka erotteli jyvät akanoista ja erottelun varmisti ajoittain kovin talvinen sade ja tuuli, joka kylvetti kestävyysurheilun teräsmiehiä Genovanlahden rannoilla.
Itse kilpailu oli jälleen upeaa kilvanajoa, etenkin siitä lähtien, kun Vincenzo Nibali hyökkäsi mitään pelkäämättä irti pääjoukosta Cipressan nousussa. Tuo viisikilometrinen nousu parisenkymmentä kilometriä maalista ei kuitenkaan tällä kertaa riittänyt tuomaan sisilialaiselle klassikkotitteliä, sillä Nibali joutui jyhkimään irtiottoaan yksin. Kukaan kanssakilpailijoista ei innostunut lähtemään hatkaan Nibalin kanssa.
Karkulaiskavereita Messinan mies olisi kaivannut. Yksin matka oli liian pitkä ja takaa-ajajat imivät eron umpeen määrätietoisella vetotyöllä. Mitäpä olisikaan tapahtunut, jos Nibalin kantaan olisi iskeytynyt vaikkapa Fabian Cancellara? Kenties jotain samankaltaista, kuin kaksi vuotta sitten samaisessa kilpailussa Cancellaran hyökätessä Poggiolla. Tuolloin sveitsiläisen tempokoneen takapyörän kantaan liimautui juuri Nibali ja lopulta taiston voittajaksi valikoitunut aussi Simon Gerrans sillä seurauksella, ettei pääjoukko nähnyt kolmikkoa enää ennen maaliviivaa.
Milano - San Remo. Primavera. La Classicissima. Kevään ensimmäinen monumenttiklassikko on henkilökohtaisesti maantiepyöräilyentusiastille varma kevään merkki ja se tekijä, joka joka kevät laukaisee oman pyöräkuumeen. Yleensä Primaveran aikaan pyöräilysäät Suomessakin alkavat jo suosia eikä tämä kevät tee tähän poikkeusta. Joitakin intomielisiä pyöräilijöitä on jo kotoisilla maanteillä ehditty nähdäkin. Oma pyörä odottelee jo keväthuoltoa ja kilometrejä.
Primavera nostaa myös matkakuumeen huippuunsa. Vaikka tänäkin vuonna sää Genovanlahden rannoilla kisasunnuntaina näytti kaikkea muuta kuin houkuttelevalta, näytti kukkaiskaupunki San Remo tv-lähetyksen loppuvaiheilla parhaan puolensa kevätauringon pikistäessä pilviverhon takaa ajajien kipuavan ylös Poggion itärinteitä San Remon laitamilla.
torstai 27. maaliskuuta 2014
keskiviikko 12. maaliskuuta 2014
Katteettomien lupausten valtakunta
Olipa kerran, planeettamme pohjoisella pallonpuoliskolla, eräs demokraattinen tasavalta. Tämän tasavallan maantieteellisesti eteläisessä osassa sijaitsi suurehko kaupunki, joka oli takavuosina niittänyt mainetta lähinnä väivaltarikoksistaan ja menneinä aikoina suosituista talviurheilulajeistaan. Näiden lajien harrastajien suosituin vitamiini oli läpi historian ollut erytropoetiini. Tästäkin syystä nämä lajit herättävät enää kiinnostusta lähes yksinomaan antidopingjärjestöissä.
Tässä kaupungissa oli omasta mielestään kaikkien muiden hienojen asioiden lisäksi hyin toimiva perusturva. Ja sivistystoimi. Tuon sivistystoimen henkilöstö oli etuoikeutetussa asemassa saadessaan työskennellä loistavissa puitteissa. Ei ollut tietoakaan, vaikkapa sisäilmaongelmista, home ei koulurakennusten seinissä kukkinut. Eikun.
Kukkikoot rakennukset vähän, henkilöstökemia sen sijaan toimii loistavasti. Viranhaltijat loikkivat joka aamu hymysuin työpaikoilleen. Uusi päivä upeiden työkavereiden parissa oli jälleen alkamassa.
Työikäisten ikäjakauma oli kuitenkin vinoutunut ja suuret määrät työikäisiä oli lähivuosina eläköitymässä. Uusia työntekijöitä tarvittaisiin. Virkoja oltiinkin jo viime vuosina täytetty koko kuntasektorille eikä sivistystoimi ollut tästä poikkeus.
Eräässäkin tämän Utopian koulussa oli hieno tilanne virkojen täyttöasteen suhteen. Olihan kouluun suostunut saapumaan myös erään johtavan kaupungin virkamiehen vaimo, jolle ihan varta vasten sorvattiin eläkevirka. Mitä sitten, vaikka tähän virkaan oli jo suunniteltu palkattavan aivan toinen henkilö, kyllä noin tärkeän ihmisen puolisolle täytyi töitä löytyi. Ja näin järjestettiin.
Ainoa huolenaihe esimerkkikoulussamme oli alati kasvava väestömäärä, joka tuli vaatimaan toimenpiteitä myös henkilöstörekrytaation osalta. Onneksi keinot keksittiin. Koulu oli uunituore eikä sisäilmaongelmia esiintyisi. Puitteet olivat hulppeat, koulu järvenrannalla, moottoritien varressa ja uuden karhea tietotekniikka odotti käyttäjiä. Rehtori kun vielä osasi markkinoida määräaikaisille työntekijöilleen, kuinka virkoja koulusta löytyisi, kunhan vain talven yli jaksettaisiin. Sulle ja sulle ja tuollekin. Kaikille virkoja löytyisi. Riitti, että löytyy jonkinlainen tuttavuussuhde tulevaan esimieheen, tarvittaessa virka sitten kyllä räätälöitäisiin juuri tätä tarkoitusta varten.
Tuli talvi ja kevät. Lumet lähtivät ja jonnekin lähti myös ne kauniit korulauseet lukuisista viroista. Yksi täytettiin rehtorin vanhalla tutulla kaupungin toisesta koulusta. Pitihän ystävän päästä jonnekin hometta pakoon.
Toinen virka sentään asetettiin avoimeen hakuun. Tavallaan. Toisin sanoen tämä paikka pedattiin täysin avoimesti ja röyhkeästi samaisen esimiehen entiselle työkaverille takavuosilta. Kyllähän kaverit olisi mukava pitää tiiviisti yhdessä, ajateltiin. No mutta tottakai näin on.
Näin hienosti esimies sai kasattua ystävät lähelleen eikä tilaa vihamiehille enää jäänytkään. Miten mahtoi käydä niiden kauniiden lupausten, joita avokätisesti jaettiin määräaikaisiin työsuhteisiin syksyllä palkatuille? Yksi työsuhde katkaistiin, varmuuden vuoksi, jo hyvissä ajoin kevättalvella.
Entä se opettaja, jolle lupailtiin varmaa virkaa seuraavana keväänä? Ei niin mitään. Hän toki taisteli tuulimyllyjä vastaan ja haki tuota paremmalle kaverille pedattua paikkaa. Aivan yllättäen edes kutsua haastatteluun ei kuulunut. Sepä olisikin ollut vaivaannuttava haastattelu. Etenkin, kun kyseistä työntekijää oli paria viikkoa aiemmin kehityskeskustelussa kehuttu kultakimpaleeksi. Mutta kun sitä virkaa nyt tarvitsi enemmän tämä rehtorin hyvä ystävä.
Kuulostaako tutulta? Kyllä, näin toimittiin menneiden aikojen suurvallassa Neuvostoliitossa, ja näköjään toimitaan nykyajan Lahdessa. Tosin sillä erotuksella, ettei tätä sisäpiiriin kuulumatonta bulkkia enää muiluteta vankileireille, ei ainakaan vielä.
Eihän siinä mitään. Toimikaa, kuten haluatte. Mutta palauttakaa sitä ennen toki mieleenne, kuinka Neuvostoliitolle lopulta kävi.
Tässä kaupungissa oli omasta mielestään kaikkien muiden hienojen asioiden lisäksi hyin toimiva perusturva. Ja sivistystoimi. Tuon sivistystoimen henkilöstö oli etuoikeutetussa asemassa saadessaan työskennellä loistavissa puitteissa. Ei ollut tietoakaan, vaikkapa sisäilmaongelmista, home ei koulurakennusten seinissä kukkinut. Eikun.
Kukkikoot rakennukset vähän, henkilöstökemia sen sijaan toimii loistavasti. Viranhaltijat loikkivat joka aamu hymysuin työpaikoilleen. Uusi päivä upeiden työkavereiden parissa oli jälleen alkamassa.
Työikäisten ikäjakauma oli kuitenkin vinoutunut ja suuret määrät työikäisiä oli lähivuosina eläköitymässä. Uusia työntekijöitä tarvittaisiin. Virkoja oltiinkin jo viime vuosina täytetty koko kuntasektorille eikä sivistystoimi ollut tästä poikkeus.
Eräässäkin tämän Utopian koulussa oli hieno tilanne virkojen täyttöasteen suhteen. Olihan kouluun suostunut saapumaan myös erään johtavan kaupungin virkamiehen vaimo, jolle ihan varta vasten sorvattiin eläkevirka. Mitä sitten, vaikka tähän virkaan oli jo suunniteltu palkattavan aivan toinen henkilö, kyllä noin tärkeän ihmisen puolisolle täytyi töitä löytyi. Ja näin järjestettiin.
Ainoa huolenaihe esimerkkikoulussamme oli alati kasvava väestömäärä, joka tuli vaatimaan toimenpiteitä myös henkilöstörekrytaation osalta. Onneksi keinot keksittiin. Koulu oli uunituore eikä sisäilmaongelmia esiintyisi. Puitteet olivat hulppeat, koulu järvenrannalla, moottoritien varressa ja uuden karhea tietotekniikka odotti käyttäjiä. Rehtori kun vielä osasi markkinoida määräaikaisille työntekijöilleen, kuinka virkoja koulusta löytyisi, kunhan vain talven yli jaksettaisiin. Sulle ja sulle ja tuollekin. Kaikille virkoja löytyisi. Riitti, että löytyy jonkinlainen tuttavuussuhde tulevaan esimieheen, tarvittaessa virka sitten kyllä räätälöitäisiin juuri tätä tarkoitusta varten.
Tuli talvi ja kevät. Lumet lähtivät ja jonnekin lähti myös ne kauniit korulauseet lukuisista viroista. Yksi täytettiin rehtorin vanhalla tutulla kaupungin toisesta koulusta. Pitihän ystävän päästä jonnekin hometta pakoon.
Toinen virka sentään asetettiin avoimeen hakuun. Tavallaan. Toisin sanoen tämä paikka pedattiin täysin avoimesti ja röyhkeästi samaisen esimiehen entiselle työkaverille takavuosilta. Kyllähän kaverit olisi mukava pitää tiiviisti yhdessä, ajateltiin. No mutta tottakai näin on.
Näin hienosti esimies sai kasattua ystävät lähelleen eikä tilaa vihamiehille enää jäänytkään. Miten mahtoi käydä niiden kauniiden lupausten, joita avokätisesti jaettiin määräaikaisiin työsuhteisiin syksyllä palkatuille? Yksi työsuhde katkaistiin, varmuuden vuoksi, jo hyvissä ajoin kevättalvella.
Entä se opettaja, jolle lupailtiin varmaa virkaa seuraavana keväänä? Ei niin mitään. Hän toki taisteli tuulimyllyjä vastaan ja haki tuota paremmalle kaverille pedattua paikkaa. Aivan yllättäen edes kutsua haastatteluun ei kuulunut. Sepä olisikin ollut vaivaannuttava haastattelu. Etenkin, kun kyseistä työntekijää oli paria viikkoa aiemmin kehityskeskustelussa kehuttu kultakimpaleeksi. Mutta kun sitä virkaa nyt tarvitsi enemmän tämä rehtorin hyvä ystävä.
Kuulostaako tutulta? Kyllä, näin toimittiin menneiden aikojen suurvallassa Neuvostoliitossa, ja näköjään toimitaan nykyajan Lahdessa. Tosin sillä erotuksella, ettei tätä sisäpiiriin kuulumatonta bulkkia enää muiluteta vankileireille, ei ainakaan vielä.
Eihän siinä mitään. Toimikaa, kuten haluatte. Mutta palauttakaa sitä ennen toki mieleenne, kuinka Neuvostoliitolle lopulta kävi.
perjantai 7. maaliskuuta 2014
Normi päivä
Aamulla heräämme isäntiemme parivuoteesta, siinä seitsemän, kahdeksan maissa hieman viikonpäivästä riippuen. Aamuvenyttelyjen ja -haukottelujen jälkeen nuorempi meistä käy pikaisella pissalla takapihalla. Isoimman hädän helpotuttua vetäydymme molemmat vielä toviksi pesiimme, jotka emäntämme on olohuoneeseen siirtänyt. Luonnollisestikin hän on edeltävästi pehmentänyt jo aiemmin pehmeitä pesiämme mukavilla vilteillä.
Kun isäntämme ovat saaneet omat aamutoimensa tehtyä, lähdemme aamukävelylle. Kylmällä säällä pukeudumme lämpimiin takkeihin, sadesäällä puolestaan sateelta suojaaviin. Sään salliessa turkkimme hulmuavat tuulessa. Turkkimme, jota emäntämme uutterasti harjaa päivittäin. Trimmaajallakin käymme säännöllisesti ja vaahtokylpyyn meidät kannetaan viikottain.
Aamureippailun jälkeen nautimme ravitsevan, toki kovin köykäisen aamiaisen Kongeista. Täten meitä aktivoidaan hieman lisää. Nuorempi meistä on usein nopeampi ruokailija ja oman ateriansa nautittuaan hän seuraakin vanhemman atrian loppuhetkiä, mahdollisia makupaloja kytäten.
Kun Kongit kumisevat tyhjyyttään siirrymme kukin omiin positioihimme hyvin ansaituille ruokalevoille. Useimmiten vanhempi meistä nauttii kylläisyyden tunteestaan isäntiemme sohvalla vallaten kokoonsa nähden huomattavan suuren osan tuota mukavan tuntuista sohvaa. Nuoremman puolestaan voi löytää esimerkiksi jo aiemmin mainituista pesistä tai olohuoneen nukkamatolta kuorsaamasta.
Iltapäivällä saamme joitakin kertoja viikossa maukkaat luut järsittäviksi. Jälleen nuorempi meistä on syömisessään nopeampi ja siirtyy oman herkkupalansa tuhottuaan kyttäysasemiin. Valitettavasti kyttääminen tuottaa vain harvoin tulosta vanhemman vahtien haukan katseellaan omaa herkkuaan.
Iltapäivällä käymme jälleen ulkoilemassa, tällöin yleensä pidemmällä kuin aamulla. Päivän aikaan kertyneitä hajuja tutkimme tarkkaan naapurustosta ja annamme koko lähitienoon tietää olevamme liikkeellä.
Lenkkeilyn jälkeen onkin vuorossa usein päivän seuraava aktivointi pelien muodossa, tai sitten vaihtoehtoisesti vain rentouttavaa lepäilyä. Levon merkitystähän ei tule aliarvioida.
Olemme oppineet valtavasti kaikenlaista ja nuorempi meistä onkin kehittynyt varsin taitavaksi häiritsemään isäntiemme illallisrauhaa pyytämällä päättäväisesti ulospääsyä juuri isäntämme istuuduttua oman ateriansa pariin, vaikka nuorempi olisikin juuri hetkeä aikaisemmin käynyt tarpeillaan. No, onhan niitä huonoja tapoja teillä ihmisilläkin.
Ennen iltalenkkiä ja -palaa meidät harjataan ja meitä koulutetaan. Olemme molemmat persoja herkkupaloille ja olemmekin tulleet lukuisia kertoja huijatuiksi koulutustuokioon joillain erikoisen hyväntuoksuisilla herkuilla. Vanhempi meistä tosin joskus oivaltaa isäntiemme juonen ja luikkii sängyn alle turvaan, josta häntä sitten yritetään houkutella esiin. Niillä herkkupaloilla, tottakai.
Iltalenkkiä seuraa iltapala jälleen Kongeista. Tässä yhteydessä saatamme saada jotain terveyttämme edistäviä valmisteita, jotka meille tarjoillaan kupeista kera makean erityisherkun. Muutoin ruokakupit ovatkin meille tuntemattomia, koska haluamme tulla riittävästi aktoivoiduiksi, johon tarkoitukseen Kongit ovatkin väline vertaansa vailla.
Ilta pimenee ja lopulta koittaa yö. Isäntiemme mukana kuljemme makuuhuoneeseen ja etsimme mukavat nukkumapaikat isäntiemme sängyn jalkopäästä, useimmiten peittojen päältä. Vanhempi meistä on tosin liikkuvaa sorttia ja usein hän vaelteleekin öisin sillä seurauksella, että isäntämme nostaa häntä sänkyyn, useastikin yössä.
Sellainen on esimerkkipäivämme. Kuka vielä kehtaa väittää, ettei pienen koiran elämä olisi rankkaa!
Kun isäntämme ovat saaneet omat aamutoimensa tehtyä, lähdemme aamukävelylle. Kylmällä säällä pukeudumme lämpimiin takkeihin, sadesäällä puolestaan sateelta suojaaviin. Sään salliessa turkkimme hulmuavat tuulessa. Turkkimme, jota emäntämme uutterasti harjaa päivittäin. Trimmaajallakin käymme säännöllisesti ja vaahtokylpyyn meidät kannetaan viikottain.
Aamureippailun jälkeen nautimme ravitsevan, toki kovin köykäisen aamiaisen Kongeista. Täten meitä aktivoidaan hieman lisää. Nuorempi meistä on usein nopeampi ruokailija ja oman ateriansa nautittuaan hän seuraakin vanhemman atrian loppuhetkiä, mahdollisia makupaloja kytäten.
Kun Kongit kumisevat tyhjyyttään siirrymme kukin omiin positioihimme hyvin ansaituille ruokalevoille. Useimmiten vanhempi meistä nauttii kylläisyyden tunteestaan isäntiemme sohvalla vallaten kokoonsa nähden huomattavan suuren osan tuota mukavan tuntuista sohvaa. Nuoremman puolestaan voi löytää esimerkiksi jo aiemmin mainituista pesistä tai olohuoneen nukkamatolta kuorsaamasta.
Iltapäivällä saamme joitakin kertoja viikossa maukkaat luut järsittäviksi. Jälleen nuorempi meistä on syömisessään nopeampi ja siirtyy oman herkkupalansa tuhottuaan kyttäysasemiin. Valitettavasti kyttääminen tuottaa vain harvoin tulosta vanhemman vahtien haukan katseellaan omaa herkkuaan.
Iltapäivällä käymme jälleen ulkoilemassa, tällöin yleensä pidemmällä kuin aamulla. Päivän aikaan kertyneitä hajuja tutkimme tarkkaan naapurustosta ja annamme koko lähitienoon tietää olevamme liikkeellä.
Lenkkeilyn jälkeen onkin vuorossa usein päivän seuraava aktivointi pelien muodossa, tai sitten vaihtoehtoisesti vain rentouttavaa lepäilyä. Levon merkitystähän ei tule aliarvioida.
Olemme oppineet valtavasti kaikenlaista ja nuorempi meistä onkin kehittynyt varsin taitavaksi häiritsemään isäntiemme illallisrauhaa pyytämällä päättäväisesti ulospääsyä juuri isäntämme istuuduttua oman ateriansa pariin, vaikka nuorempi olisikin juuri hetkeä aikaisemmin käynyt tarpeillaan. No, onhan niitä huonoja tapoja teillä ihmisilläkin.
Ennen iltalenkkiä ja -palaa meidät harjataan ja meitä koulutetaan. Olemme molemmat persoja herkkupaloille ja olemmekin tulleet lukuisia kertoja huijatuiksi koulutustuokioon joillain erikoisen hyväntuoksuisilla herkuilla. Vanhempi meistä tosin joskus oivaltaa isäntiemme juonen ja luikkii sängyn alle turvaan, josta häntä sitten yritetään houkutella esiin. Niillä herkkupaloilla, tottakai.
Iltalenkkiä seuraa iltapala jälleen Kongeista. Tässä yhteydessä saatamme saada jotain terveyttämme edistäviä valmisteita, jotka meille tarjoillaan kupeista kera makean erityisherkun. Muutoin ruokakupit ovatkin meille tuntemattomia, koska haluamme tulla riittävästi aktoivoiduiksi, johon tarkoitukseen Kongit ovatkin väline vertaansa vailla.
Ilta pimenee ja lopulta koittaa yö. Isäntiemme mukana kuljemme makuuhuoneeseen ja etsimme mukavat nukkumapaikat isäntiemme sängyn jalkopäästä, useimmiten peittojen päältä. Vanhempi meistä on tosin liikkuvaa sorttia ja usein hän vaelteleekin öisin sillä seurauksella, että isäntämme nostaa häntä sänkyyn, useastikin yössä.
Sellainen on esimerkkipäivämme. Kuka vielä kehtaa väittää, ettei pienen koiran elämä olisi rankkaa!
keskiviikko 5. maaliskuuta 2014
Omahoitoa omakustanteisesti
Pari sanaa paikallisesta diabeteksen hoidosta, lähinnä huolestuneen omaisen perspektiivistä. Diabetes, erityisesti taudin kakkostyypin muoto, on kasvava kansanterveydellinen ja -taloudellinen ongelma, jonka hoitoon ja ennen kaikkea ennalta ehkäisyyn on yhteiskunnassa lopultakin herätty. Tyypin 2 diabetes on pitkälti riippuvainen opituista käyttäytymisnormeista ja elintavoista ja tietyissä tapauksessa voitaneenkin sanoa taudin johtuvan paljon yksilön valinnoista.
Entä sitten ykköstyypin tauti, eli insuliinipuutosdiabetes? Tauti on tutkijoille yhä jonkinasteinen mysteeri, peikko, jonka selvittämiseksi käytetään runsaasti voimavaroja. Se jo tiedetään, ettei yksilön omilla valinnoilla ole mitään tekemistä ykköstyypin diabeteksen puhkeamisen kanssa.
Lahden kaupungin diabetestarvikejakelu huolehtii kaupunkilaistensa diabeteksen hoidosta siinä määrin, että se - lain asettamin reunaehdoin - jakaa kansalaisilleen verensokerin mittaamiseen tarkoitettuja testiliuskoja ja muuta oheismateriaalia. Tiettävästi kaupungin välinejakelulle on ylhäältä asetettu tarkat raamit, joiden puitteissa nuo poloiset välinejakelijat sitten pyrkivät parhaansa mukaan työtään tekemään ja potilaita, modernisti asiakkaita, auttamaan.
Sillä eräässäkin lahtelaisessa taloudessa - eikä varmasti ainoassa - on törmätty kiristyvän kuntatalouden kääntöpuoleen ja ilmeisesti tähän liittyvään hämäläiseen hölmöyteen. Lahden kaupungin päättävät viskaalit näyttävät nimittäin tulkitsevan välinejakelulle asetettuja ohjeita kuin piru raamattua jaettavien verensokeriliuskojen määrien suhteen.
Ei tunnu olevan mitään väliä, onko saatava maksimimäärä potilaalle riittävä vai ei. Se kun on sovittu maksimimääräksi, josta ei tingitä vaikka taivas putoaisi ja Pelicans voittaisi Liiga-mestaruuden. Ei ole mitään virkaa potilaiden itkuvirsillä, etteivät liuskat kerta kaikkiaan riitä määräajaksi turvaamaan tehokkaan diabeteksen hoidon. Pahimmillaan syytetään turhia mittauksia eli tilanne käännetään potilaan syyksi. Henkilökohtaisesti en tiedä yhtään diabeetikkoa, joka mittaisi verensokeriaan huvin vuoksi, tai että verensokeriliuskoja tuhlattaisiin vaikkapa terveiden perheenjäsenten seulontaan. Eikä niitä liuskoja varmasti mustan pörssin markkinoillakaan myydä.
Toisaalta paikallinen erikoissairaanhoitokaan ei saa diabeteksen hoidossa puhtaita papereita. Henkilöstövajeen taakse voidaan toki aina piiloutua, mutta tällaisessa tilanteessa toimintoja tulisi ilman muuta tehostaa. Terveyskeskuksissa voitaisiin aivan huoletta seurata myös ykköstyypin potilaita. Näinhän jo tapahtuu sivistyneessä osassa maatamme. On älytöntä, että edes oman spesialiteetin ongelmista ei vastuuta osata tai suostuta kantamaan. Erikoissairaanhoidon katsantokanta on perinteisesti hyvin kapea-alainen, mutta jotenkin kuvittelisi, että diabetespoliklinikka diabeteslääkäreineen ja -hoitajineen ottaisi kantaa ja vastuun määräajoin seuraamiensa diabeetikoiden diabetekseen liittyviin ongelmiin.
Lisäksi tuntuu, että diabetesta hoidetaan lukemalla hoitosuosituksia kuin piru raamattua. Minkäänlaista kykyä potilaan yksilölliseen ymmärtämiseen ei ole olemassa. "Mutta kun täällä (ohjeessa) sanotaan", tuntuu olevan patenttivastaus suurinpiirtein jokaiseen kysymykseen. Kuitenkin juuri diabetes on mitä suurimmassa määrin kokonaisvaltaista hoito-otetta vaativa sairaus. Ja ne hoitosuositukset ovat kuitenkin vain suosituksia, omaakin järkeä ja harkintaa saisi käyttää. Edes välillä.
Tuo yllämainittu liuskatilanne on niin ikään yllämainitussa lahtelaistaloudessa jatkuva ongelma. Ei voi olla oikein tai ainakaan tasapuolista, että tässä tietyssä taloudessa joudutaan hankkimaan omakustanteisesti jopa puolet verensokeriliuskoista. Kuitenkin samaan aikaan ylipainoista, tupakoivaa ja muutoinkin omaa hoitoaan laiminlyövää mallipotilasta hyysätään ilmeisesti maailmanloppuun saakka.
Toisaalta on kovin outoa, että hoitava taho vaatii alati tehokasta ja aktiivista omahoitoa ja -seurantaa, mutta sitä ei kuitenkaan tueta riittävästi. Tässä vaiheessa potilas onkin yllättäen täysin omillaan. Omahoitoa tulee tehostaa, mutta verensokeriliuskoja tämän mahdollistamiseen ei saakaan riittävästi.
Tilanne on absurdi ja ennen kaikkea kestämätön. Jokainen rationaaliseen ajatteluun kykenevä ihminen ymmärtää varmasti kuntatalouden vallitsevat reunaehdot ja säästöpaineet, mutta tuntuu älyttömältä säästökohteelta karsia diabeetikoiden omahoidosta, jos samaan aikaan hyppyrimäkiä kiillotetaan. Tekisi mieli kuvitella, että panostamalla diabeetikon omahoitoon voitaisiin vähentää huomattavasti kalliimpaa erikoissairaanhoitoa: amputaatioita, dialyysejä, elinsiirtoja. Väärin kuviteltu?
Entä sitten ykköstyypin tauti, eli insuliinipuutosdiabetes? Tauti on tutkijoille yhä jonkinasteinen mysteeri, peikko, jonka selvittämiseksi käytetään runsaasti voimavaroja. Se jo tiedetään, ettei yksilön omilla valinnoilla ole mitään tekemistä ykköstyypin diabeteksen puhkeamisen kanssa.
Lahden kaupungin diabetestarvikejakelu huolehtii kaupunkilaistensa diabeteksen hoidosta siinä määrin, että se - lain asettamin reunaehdoin - jakaa kansalaisilleen verensokerin mittaamiseen tarkoitettuja testiliuskoja ja muuta oheismateriaalia. Tiettävästi kaupungin välinejakelulle on ylhäältä asetettu tarkat raamit, joiden puitteissa nuo poloiset välinejakelijat sitten pyrkivät parhaansa mukaan työtään tekemään ja potilaita, modernisti asiakkaita, auttamaan.
Sillä eräässäkin lahtelaisessa taloudessa - eikä varmasti ainoassa - on törmätty kiristyvän kuntatalouden kääntöpuoleen ja ilmeisesti tähän liittyvään hämäläiseen hölmöyteen. Lahden kaupungin päättävät viskaalit näyttävät nimittäin tulkitsevan välinejakelulle asetettuja ohjeita kuin piru raamattua jaettavien verensokeriliuskojen määrien suhteen.
Ei tunnu olevan mitään väliä, onko saatava maksimimäärä potilaalle riittävä vai ei. Se kun on sovittu maksimimääräksi, josta ei tingitä vaikka taivas putoaisi ja Pelicans voittaisi Liiga-mestaruuden. Ei ole mitään virkaa potilaiden itkuvirsillä, etteivät liuskat kerta kaikkiaan riitä määräajaksi turvaamaan tehokkaan diabeteksen hoidon. Pahimmillaan syytetään turhia mittauksia eli tilanne käännetään potilaan syyksi. Henkilökohtaisesti en tiedä yhtään diabeetikkoa, joka mittaisi verensokeriaan huvin vuoksi, tai että verensokeriliuskoja tuhlattaisiin vaikkapa terveiden perheenjäsenten seulontaan. Eikä niitä liuskoja varmasti mustan pörssin markkinoillakaan myydä.
Toisaalta paikallinen erikoissairaanhoitokaan ei saa diabeteksen hoidossa puhtaita papereita. Henkilöstövajeen taakse voidaan toki aina piiloutua, mutta tällaisessa tilanteessa toimintoja tulisi ilman muuta tehostaa. Terveyskeskuksissa voitaisiin aivan huoletta seurata myös ykköstyypin potilaita. Näinhän jo tapahtuu sivistyneessä osassa maatamme. On älytöntä, että edes oman spesialiteetin ongelmista ei vastuuta osata tai suostuta kantamaan. Erikoissairaanhoidon katsantokanta on perinteisesti hyvin kapea-alainen, mutta jotenkin kuvittelisi, että diabetespoliklinikka diabeteslääkäreineen ja -hoitajineen ottaisi kantaa ja vastuun määräajoin seuraamiensa diabeetikoiden diabetekseen liittyviin ongelmiin.
Lisäksi tuntuu, että diabetesta hoidetaan lukemalla hoitosuosituksia kuin piru raamattua. Minkäänlaista kykyä potilaan yksilölliseen ymmärtämiseen ei ole olemassa. "Mutta kun täällä (ohjeessa) sanotaan", tuntuu olevan patenttivastaus suurinpiirtein jokaiseen kysymykseen. Kuitenkin juuri diabetes on mitä suurimmassa määrin kokonaisvaltaista hoito-otetta vaativa sairaus. Ja ne hoitosuositukset ovat kuitenkin vain suosituksia, omaakin järkeä ja harkintaa saisi käyttää. Edes välillä.
Tuo yllämainittu liuskatilanne on niin ikään yllämainitussa lahtelaistaloudessa jatkuva ongelma. Ei voi olla oikein tai ainakaan tasapuolista, että tässä tietyssä taloudessa joudutaan hankkimaan omakustanteisesti jopa puolet verensokeriliuskoista. Kuitenkin samaan aikaan ylipainoista, tupakoivaa ja muutoinkin omaa hoitoaan laiminlyövää mallipotilasta hyysätään ilmeisesti maailmanloppuun saakka.
Toisaalta on kovin outoa, että hoitava taho vaatii alati tehokasta ja aktiivista omahoitoa ja -seurantaa, mutta sitä ei kuitenkaan tueta riittävästi. Tässä vaiheessa potilas onkin yllättäen täysin omillaan. Omahoitoa tulee tehostaa, mutta verensokeriliuskoja tämän mahdollistamiseen ei saakaan riittävästi.
Tilanne on absurdi ja ennen kaikkea kestämätön. Jokainen rationaaliseen ajatteluun kykenevä ihminen ymmärtää varmasti kuntatalouden vallitsevat reunaehdot ja säästöpaineet, mutta tuntuu älyttömältä säästökohteelta karsia diabeetikoiden omahoidosta, jos samaan aikaan hyppyrimäkiä kiillotetaan. Tekisi mieli kuvitella, että panostamalla diabeetikon omahoitoon voitaisiin vähentää huomattavasti kalliimpaa erikoissairaanhoitoa: amputaatioita, dialyysejä, elinsiirtoja. Väärin kuviteltu?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)