Lahtelainen koirapuistokulttuuri ja -käyttäytyminen aiheuttaa jälleen vastuuntuntoiselle koiran omistajalle harmaita hiuksia ja mielensä pahoittamista. Koirapuistoissa kun tuntuu vallitsevan viidakon lait ja järkkymätön kauhun tasapaino.
Koirapuisto voisi olla erinomainen tapa ja paikka harrastaa tai vain viettää aikaa rakkaan lemmikkinsä kanssa. Usein näissä on jo itsestään koiralle runsaasti virikkeitä toisten koirakontaktien ja tuoksujen maailmansa vuoksi. Hyvin hoidettuina puistot voisivat olla viihdyttäviä myös talutushihnan toisesta päästä asiaa ajateltuna.
Ikävä kyllä ainakaan päijäthämäläisissä koirapuistoissa konditionaalista ei helposti indikatiiviin siirrytä.
Perinteisesti koirapuistot on jaettu kahteen identtiseen loosiin, tarkoituksena eritellä isot ja pienet koirat omiin aitauksiinsa. Ajatus on mainio ja ehdottomasti kannattamisen arvoinen, ei ole nimittäin mitään järkeä yrittää väkisin yhdistää reviiriään puolustavaa, hevosen kokoista tappajakoiraa ja vailla suhteellisuudentajua räksyttävää pikkurakkia. Samankaltaiset ja -kokoiset rodut tulevat jo lähtökohtaisestikin paremmin toimeen keskenään ja tutustuvat toisiinsa helpommin.
Asiaan luonnollisesti kuuluisi, että aitaukset olisivat selkeästi merkitty, jotta koirapuistonoviisikin löytäisi suoraan oikeaan karsinaansa vieraassa ympäristössä. Näin konkaritkin säästyisivät hampaiden kiristelyltä ensikertalaista ohjeistaessa.
Valitettavasti konditionaali on aina vain vallitseva tapaluokka.
Minua pelottaa astua pienen ystäväni kanssa lahtelaiseen koirapuistoon. Tai vähintäänkin jännittää. Jännittää kovasti, sillä sen kerran, kun koirapuistossa vierailen, toivoisin voivani tuolla viettää stressittömästi aikaa koirieni kanssa. Ilman, että joudun jatkuvasti varpaillani jännittämään, milloin jokin arrogantti ja luonnehäiriöinen luonnonoikku tunkee väkisin ison koiransa kanssa pienten koirien aitaukseen, "tutustumaan".
Ei tunnu olevan mitään merkitystä, miten tälle ilon lähettiläälle yrittää argumentoida halunsa olla koiransa kanssa ilman toisten luontokappaleiden läheistä seuraa. Kuullun ymmärtämisen jalo taito vaikuttaa olevan kadonnutta kansanperimää.
Eikö jokainen koiran omistaja kuitenkin vastaa itse omasta koirastaan? Näin ollen koiran ei siis luulisi olevan perheen pää, joka päättää uusista tuttavuuksista. Vaikka koira vetäisikin omistajaansa kohti toisia koiria, pitäisi omistajalla olla kanttia pitää lemmikkinsä aisoissa ja pitäytyä välimatkan päässä. Varsinkin, jos tutustumisen kohde näin selkeästi viestittää.
Asioiden ollessa tällä tolalla, mitä voisimme tehdä? Aivan ensi alkuun koirapuistojen ylläpitäjät, siis käytännössä kennelpiirit ja kuntien tekninen toimi, voisivat ottaa lusikan kauniiseen käteen ja huoltaa koirapuistot kuntoon. Siis jokaisen, ei vain sitä keskustan läheisintä. Aitaukset kuntoon, selkeät kyltit osoittamaan kunkin aitauksen käyttäjät. Puistojen ympäristöt myös tehosyyniin ja roskat astioihin, ei pitkin aitauksia.
Toinen, huomattavasti hankalammin korjattava asia tapahtuukin sitten koiranomistajan korvien välissä. Mitäpä jos jokainen meistä koirapuistoon astuessaan ajattelisi hetken omaa tuulipuvun vetoketjuaan pidemmälle? Katsoisi maailmaa lyhyen, ohikiitävän hetken myös sen toisen koiranomistajan silmin? Ehkä koirapuistotkin voisivat olla inhimillisempi paikka myös meille koiranomistajille hyppysellisellä inhimillisyyttä.
