Koirapuistojen kauhun tasapaino

Lahtelainen koirapuistokulttuuri ja -käyttäytyminen aiheuttaa jälleen vastuuntuntoiselle koiran omistajalle harmaita hiuksia ja mielensä pahoittamista. Koirapuistoissa kun tuntuu vallitsevan viidakon lait ja järkkymätön kauhun tasapaino.

Koirapuisto voisi olla erinomainen tapa ja paikka harrastaa tai vain viettää aikaa rakkaan lemmikkinsä kanssa. Usein näissä on jo itsestään koiralle runsaasti virikkeitä toisten koirakontaktien ja tuoksujen maailmansa vuoksi. Hyvin hoidettuina puistot voisivat olla viihdyttäviä myös talutushihnan toisesta päästä asiaa ajateltuna.

Ikävä kyllä ainakaan päijäthämäläisissä koirapuistoissa konditionaalista ei helposti indikatiiviin siirrytä.

Perinteisesti koirapuistot on jaettu kahteen identtiseen loosiin, tarkoituksena eritellä isot ja pienet koirat omiin aitauksiinsa. Ajatus on mainio ja ehdottomasti kannattamisen arvoinen, ei ole nimittäin mitään järkeä yrittää väkisin yhdistää reviiriään puolustavaa, hevosen kokoista tappajakoiraa ja vailla suhteellisuudentajua räksyttävää pikkurakkia. Samankaltaiset ja -kokoiset rodut tulevat jo lähtökohtaisestikin paremmin toimeen keskenään ja tutustuvat toisiinsa helpommin.

Asiaan luonnollisesti kuuluisi, että aitaukset olisivat selkeästi merkitty, jotta koirapuistonoviisikin löytäisi suoraan oikeaan karsinaansa vieraassa ympäristössä. Näin konkaritkin säästyisivät hampaiden kiristelyltä ensikertalaista ohjeistaessa.

Valitettavasti konditionaali on aina vain vallitseva tapaluokka.

Minua pelottaa astua pienen ystäväni kanssa lahtelaiseen koirapuistoon. Tai vähintäänkin jännittää. Jännittää kovasti, sillä sen kerran, kun koirapuistossa vierailen, toivoisin voivani tuolla viettää stressittömästi aikaa koirieni kanssa. Ilman, että joudun jatkuvasti varpaillani jännittämään, milloin jokin arrogantti ja luonnehäiriöinen luonnonoikku tunkee väkisin ison koiransa kanssa pienten koirien aitaukseen, "tutustumaan".

Ei tunnu olevan mitään merkitystä, miten tälle ilon lähettiläälle yrittää argumentoida halunsa olla koiransa kanssa ilman toisten luontokappaleiden läheistä seuraa. Kuullun ymmärtämisen jalo taito vaikuttaa olevan kadonnutta kansanperimää.

Eikö jokainen koiran omistaja kuitenkin vastaa itse omasta koirastaan? Näin ollen koiran ei siis luulisi olevan perheen pää, joka päättää uusista tuttavuuksista. Vaikka koira vetäisikin omistajaansa kohti toisia koiria, pitäisi omistajalla olla kanttia pitää lemmikkinsä aisoissa ja pitäytyä välimatkan päässä. Varsinkin, jos tutustumisen kohde näin selkeästi viestittää.

Asioiden ollessa tällä tolalla, mitä voisimme tehdä? Aivan ensi alkuun koirapuistojen ylläpitäjät, siis käytännössä kennelpiirit ja kuntien tekninen toimi, voisivat ottaa lusikan kauniiseen käteen ja huoltaa koirapuistot kuntoon. Siis jokaisen, ei vain sitä keskustan läheisintä. Aitaukset kuntoon, selkeät kyltit osoittamaan kunkin aitauksen käyttäjät. Puistojen ympäristöt myös tehosyyniin ja roskat astioihin, ei pitkin aitauksia.

Toinen, huomattavasti hankalammin korjattava asia tapahtuukin sitten koiranomistajan korvien välissä. Mitäpä jos jokainen meistä koirapuistoon astuessaan ajattelisi hetken omaa tuulipuvun vetoketjuaan pidemmälle? Katsoisi maailmaa lyhyen, ohikiitävän hetken myös sen toisen koiranomistajan silmin? Ehkä koirapuistotkin voisivat olla inhimillisempi paikka myös meille koiranomistajille hyppysellisellä inhimillisyyttä.

Monsieur Magicin perintö hukassa

Juuri ennen pääsiäistä jalkapalloilevaa kansakuntaamme kohtasi suru-uutinen: ensimmäinen suomalainen jalkapalloammattilainen eurooppaisella huipputasolla, Aulis Rytkönen, on kuollut.

Rytkönen oli jotain poikkeuksellista suomalaisessa pallon potkijan prototyypissä. Hän oli poikkeuksellisen taitava ja juonikas välihyökkääjä, mikä modernissa futiksessa tarkoittanee lähinnä keskelle kaventavaa laitahyökkääjää. Nykyaikaan peilattuna siis esimerkiksi Cristiano Ronaldon ja Franck Riberyn kaltainen pallovirtuoosi. Jotain karttulalaisen taidoista kertoo miehelle Toulousen aikoina matkaan tarttunut lempinimi, Monsieur Magic.

Jalkapallon evoluutio on vienyt lajia kauas noista Rytkösen kulta-ajoista. Pelityylit ja -formaatiot ovat muuttuneet hurjasti ja nykyään nouseekin viaton hymynkare huulille, kun internetistä silmiin pistää yleinen kenttäformaatio menneiltä ajoilta: voisi kuvitella oheisen kaksi-kolme-viitosen tuottavan runsaasti harmaita hiuksia ainakin omalle maalivahdille.

Rytkönen pelasi menestyksekkään uran ranskalaisessa Toulousessa, jossa miestä muistettiin seuran internet-sivuilla laajalti uutisen elämän päättymisestä kantauduttua Etelä-Ranskaan.

Suomessakin Auliksen poismeno luonnollisesti ylitti uutiskynnyksen, mikä oikein olikin. Valitettavasti vain Rytkösen elämänkertakirjan kirjoittanut Erkki Alajan onnistui jonkin verran latistaa legendan muistoa kohottamalla itseään ja rakastamaansa HJK:ta jalustalle maamme suurimmassa sanomalehdessä kuolemaa seuranneena päivänä julkaistussa muistokirjoituksen tapaisessa.

Itse artikkeli oli hieno. Mutta ainakin omaan kielikorvaan särähti terävästi Alajan prosaistinen tapa muistuttaa varsin selkein sanakääntein, kuinka HJK pelasti Rytkösen hänen palatessaan Euroopasta takaisin kotimaahansa. Samalla herra kirjailija muisti kyllä lytätä tapansa mukaan Rytkösen kasvattiseuraa, seuraa, josta kaikki sai alkunsa.

Monsieur Magic oli nimensä veroinen pallotaituri, suuri suomalainen jalkapallopioneeri ja kaiken lisäksi tyylikäs herrasmies. Rytkösen aktiiviurasta on aikaa kulunut, mutta edelleenkään - Jari Litmasen lisäksi - toista Rytkösen kaltaista ei maastamme ole esiin noussut. Ei, vaikka kiistatta suomalaisen maajoukkuepalloilun taso on hitaassa nousussa takavuosien hapuilun ja väärien valintojen jälkeen, tästä pitkälti kiitos Mixu Paatelaisen.

Aulis Rytkönen voi nyt levätä rauhassa, hän oman päivätyönsä suomalaisen jalkapallon eteen tehnyt, kirkkaasti ja monin verroin. On jo lopultakin aika toisten nousta esiin soihdunkantajina: Rytkösen upea jalkapalloilullinen perintö ei saa valua sormien välistä.

Bergeistä Ardenneille

Oude Kwaremont, Koppenberg, Kemmelberg? Vai jokin muu Flanderin bergeistä, jyrkistä nupukivinousuista? Tai ehkä sittenkin Arenbergin, Mons-en-Pevelen tai Le Carrefour de l'Albren nupukiviosuudet? Jokaisella pyöräilyfanatikolla löytyy oma henkilökohtainen suosikki kevään nupukiviklassikkojen ratkaisukohdaksi, oli se sitten berg tai pavé.

Edellisellä kerralla blogissa muisteltiin maantiepyöräilykauden, ja etenkin kevään klassikkokauden ensimmäistä suurklassikkoa, oikeaa monumenttia, Genovanlahden rantamilla ajettavaa Milano - San Remoa. Pyöräilykalenteri on kuitenkin edennyt jo huhtikuuhun ja lisää upeita kilpailuja on kisailtu.

Luoteis-Euroopan klassikkokausi voidaan jakaa karkeasti kahteen osaan, joista ensimmäinen tärisyttää hampaanpaikkoja, kun pyöräilijät laitetaan polkemaan pitkin epätasaisia nupukivillä päällystettyjä maalaisteitä läntisessä Belgiassa ja eteläisen rajanaapurin Ranskan pohjoisimmissa osissa. Jälkimmäinen jakso puolestaan vie kestävyysurheilun kuninkaat Ardenneille, joissa täristävä nupukivi vaihtuu pidempiin, kilometrien mittaisiin nousuihin.

Mutta nyt siis nupukiville.

Nupukiviklassikkokauden helmiä on kiistatta kaksi. Huhtikuun alussa ensimmäisenä tuosta kaksikosta vastaan tulee belgialaisen pyöräilykevään, ja oikeastaan koko -kauden, odotetuin päivä. Se sunnuntai, jolloin koko Flanderi ellei koko Belgia pysähtyy. Ronde van Vlaanderen - Flanderin kierros.

Reilu kaksi ja puolisataa kilometriä flanderilaisia maaseututeitä pitkin. Reitin varrella kilpaijoiden on ylitettävä vajaa parisen kymmentä jyrkkää, mutta lyhyttä, useimmiten nupukivipäällysteistä nyppylää. Tämän kilpailun vahvin voittaa, kovastakaan apuajajien kaartista ei ole saman mittakaavan hyötyä kuin vaikkapa suurten etappiajojen etapeilla. Käytännössä koko päivän on pysyteltävä kärjen tuntumassa, porukassa ei voi valua kauas tai voi haudata voittohaaveensa. Yksi kolari porukan keskivaiheilla ja peräpää odottelee. Jopa minuutteja.

Toisaalta Rondessa ei saa olla liian kuuma, omaa iskua tulee odottaa ja odottaa. On hyvin todennäköistä, ettei voittoiskulle tule kuin yksi, ehkä keskinkertainen mahdollisuus, joka on sitten käytettävä.

Kun Ronden voittoa on juhlittu Oudenaarden kaduilla, kääntyy klassikkokuskien ja taustaorganisaatioiden katseet jo Pohjois-Ranskaan, Napoleonin aikaisille kiviteille.

Suur-Pariisista Roubaix'n velodromille. Matkaa suurin piirtein samanlainen siivu kuin Rondessakin, kategoroituja nousuja ei pätkääkään. Mutta niitä nupukivipätkiä senkin edestä.

Pariisi - Roubaix on täysin originelli pyöräkilpailu. Hätäisesti voisi kuvitella kilpailun olevan helppo pannukakkutasaisella reitillä. Enempää ei voisi erehtyä! Tasainen profiili tekee sen, ettei selkeää lepohetkeä - reitin puolesta - tule lainkaan. Keväinen sivutuuli ja etenkin viitisenkymmentä kilometria reitille löydettyjä kivitiepätkiä tekee Pohjoisen Helvetistä todellä nimensä veroisen.

Osa noista kivitiepätkistä on saanut vuosien saatossa legendaarisen, myyttisen maineen. Kenties parhaana ja tunnetuimpana esimerkkinä Trouée d' Arenberg, Arenbergin metsätiepätkä.

2400 metriä erittäin huonokuntoista kivitietä. Itse asiassa niin huonokuntoista, että joka kevät pahimpia kuoppia Arenbergissa paikkaillaan, jotta huhtikuinen sunnuntai helvetissä voisi toteutua. Tiepätkä on kärsinyt kovasti vuosien saatossa, vaikka nykyään Arenbergin metsätietä käytetään vain yhtenä päivänä vuodessa. Sinä huhtikuisena sunnuntaina, jolloin parisataa kestävyysurheilun kuningasta kokee Pohjoisen Helvetin.

Arenberg on vaativa. Toisaalta Arenberg on ensimmäinen vaativa, viiden tähden nupukivijakso. Arenbergin jälkeenkin matkaa on jäljellä vielä satakunta kilometriä, joten Arenberg harvoin ratkaisee lopullisesti kilpailua, mutta se takuulla erottaa jyvät akanoista. Vahvat heikoista. Onnekkaat kovaonnisista.

Arenbergin 'löytäjä' ja ex-ammattilainen Jean Stablinski on osuvasti sanonut: "Pariisi - Roubaix'ia ei voiteta Arenbergissa, mutta siellä valikoituu eliittiryhmä, josta voittaja löytyy." Näin on usein käynytkin.

Arenbergin jälkeenkin seuraa vielä todella haastavia pätkiä, vaativimpina edellä mainitut Mons-en-Pevelen tai Le Carrefour de l'Albren kivitiepätkät. Toisinaan ratkaisua on haettu aivan loppuun saakka. Muistetaan esimerkiksi sveitsiläisraketti Fabian Cancellaran epätoivoiset irtiottoritykse vielä vihoviimeisellä kivitiesektorilla Roubaix'n keskustassa. Usein voittaja on selvinnyt vasta puolentoista vastapäivään kierretyn kierroksen aikana Roubaix'n velodromilla.

Varma kevään merkki

Yhtä varmasti kuin kevätauringon paistaessa herää horroksestaan jokakeväinen koirankakka- ja suvivirsidebatti, alkoi tämänkin kevään maantiepyöräilyn suurklassikkokausi perinteisissä maisemissa.

La classicissima di primavera - kevään klassikko - ajettiin viikonloppuna Milanosta kukkaiskaupunki San Remoon. Raateleva 294 kilometrin matka erotteli jyvät akanoista ja erottelun varmisti ajoittain kovin talvinen sade ja tuuli, joka kylvetti kestävyysurheilun teräsmiehiä Genovanlahden rannoilla.

Itse kilpailu oli jälleen upeaa kilvanajoa, etenkin siitä lähtien, kun Vincenzo Nibali hyökkäsi mitään pelkäämättä irti pääjoukosta Cipressan nousussa. Tuo viisikilometrinen nousu parisenkymmentä kilometriä maalista ei kuitenkaan tällä kertaa riittänyt tuomaan sisilialaiselle klassikkotitteliä, sillä Nibali joutui jyhkimään irtiottoaan yksin. Kukaan kanssakilpailijoista ei innostunut lähtemään hatkaan Nibalin kanssa.

Karkulaiskavereita Messinan mies olisi kaivannut. Yksin matka oli liian pitkä ja takaa-ajajat imivät eron umpeen määrätietoisella vetotyöllä. Mitäpä olisikaan tapahtunut, jos Nibalin kantaan olisi iskeytynyt vaikkapa Fabian Cancellara? Kenties jotain samankaltaista, kuin kaksi vuotta sitten samaisessa kilpailussa Cancellaran hyökätessä Poggiolla. Tuolloin sveitsiläisen tempokoneen takapyörän kantaan liimautui juuri Nibali ja lopulta taiston voittajaksi valikoitunut aussi Simon Gerrans sillä seurauksella, ettei pääjoukko nähnyt kolmikkoa enää ennen maaliviivaa.

Milano - San Remo. Primavera. La Classicissima. Kevään ensimmäinen monumenttiklassikko on henkilökohtaisesti maantiepyöräilyentusiastille varma kevään merkki ja se tekijä, joka joka kevät laukaisee oman pyöräkuumeen. Yleensä Primaveran aikaan pyöräilysäät Suomessakin alkavat jo suosia eikä tämä kevät tee tähän poikkeusta. Joitakin intomielisiä pyöräilijöitä on jo kotoisilla maanteillä ehditty nähdäkin. Oma pyörä odottelee jo keväthuoltoa ja kilometrejä.

Primavera nostaa myös matkakuumeen huippuunsa. Vaikka tänäkin vuonna sää Genovanlahden rannoilla kisasunnuntaina näytti kaikkea muuta kuin houkuttelevalta, näytti kukkaiskaupunki San Remo tv-lähetyksen loppuvaiheilla parhaan puolensa kevätauringon pikistäessä pilviverhon takaa ajajien kipuavan ylös Poggion itärinteitä San Remon laitamilla.

Katteettomien lupausten valtakunta

Olipa kerran, planeettamme pohjoisella pallonpuoliskolla, eräs demokraattinen tasavalta. Tämän tasavallan maantieteellisesti eteläisessä osassa sijaitsi suurehko kaupunki, joka oli takavuosina niittänyt mainetta lähinnä väivaltarikoksistaan ja menneinä aikoina suosituista talviurheilulajeistaan. Näiden lajien harrastajien suosituin vitamiini oli läpi historian ollut erytropoetiini. Tästäkin syystä nämä lajit herättävät enää kiinnostusta lähes yksinomaan antidopingjärjestöissä.

Tässä kaupungissa oli omasta mielestään kaikkien muiden hienojen asioiden lisäksi hyin toimiva perusturva. Ja sivistystoimi. Tuon sivistystoimen henkilöstö oli etuoikeutetussa asemassa saadessaan työskennellä loistavissa puitteissa. Ei ollut tietoakaan, vaikkapa sisäilmaongelmista, home ei koulurakennusten seinissä kukkinut. Eikun.

Kukkikoot rakennukset vähän, henkilöstökemia sen sijaan toimii loistavasti. Viranhaltijat loikkivat joka aamu hymysuin työpaikoilleen. Uusi päivä upeiden työkavereiden parissa oli jälleen alkamassa.

Työikäisten ikäjakauma oli kuitenkin vinoutunut ja suuret määrät työikäisiä oli lähivuosina eläköitymässä. Uusia työntekijöitä tarvittaisiin. Virkoja oltiinkin jo viime vuosina täytetty koko kuntasektorille eikä sivistystoimi ollut tästä poikkeus.

Eräässäkin tämän Utopian koulussa oli hieno tilanne virkojen täyttöasteen suhteen. Olihan kouluun suostunut saapumaan myös erään johtavan kaupungin virkamiehen vaimo, jolle ihan varta vasten sorvattiin eläkevirka. Mitä sitten, vaikka tähän virkaan oli jo suunniteltu palkattavan aivan toinen henkilö, kyllä noin tärkeän ihmisen puolisolle täytyi töitä löytyi. Ja näin järjestettiin.

Ainoa huolenaihe esimerkkikoulussamme oli alati kasvava väestömäärä, joka tuli vaatimaan toimenpiteitä myös henkilöstörekrytaation osalta. Onneksi keinot keksittiin. Koulu oli uunituore eikä sisäilmaongelmia esiintyisi. Puitteet olivat hulppeat, koulu järvenrannalla, moottoritien varressa ja uuden karhea tietotekniikka odotti käyttäjiä. Rehtori kun vielä osasi markkinoida määräaikaisille työntekijöilleen, kuinka virkoja koulusta löytyisi, kunhan vain talven yli jaksettaisiin. Sulle ja sulle ja tuollekin. Kaikille virkoja löytyisi. Riitti, että löytyy jonkinlainen tuttavuussuhde tulevaan esimieheen, tarvittaessa virka sitten kyllä räätälöitäisiin juuri tätä tarkoitusta varten.

Tuli talvi ja kevät. Lumet lähtivät ja jonnekin lähti myös ne kauniit korulauseet lukuisista viroista. Yksi täytettiin rehtorin vanhalla tutulla kaupungin toisesta koulusta. Pitihän ystävän päästä jonnekin hometta pakoon.

Toinen virka sentään asetettiin avoimeen hakuun. Tavallaan. Toisin sanoen tämä paikka pedattiin täysin avoimesti ja röyhkeästi samaisen esimiehen entiselle työkaverille takavuosilta. Kyllähän kaverit olisi mukava pitää tiiviisti yhdessä, ajateltiin. No mutta tottakai näin on.

Näin hienosti esimies sai kasattua ystävät lähelleen eikä tilaa vihamiehille enää jäänytkään. Miten mahtoi käydä niiden kauniiden lupausten, joita avokätisesti jaettiin määräaikaisiin työsuhteisiin syksyllä palkatuille? Yksi työsuhde katkaistiin, varmuuden vuoksi, jo hyvissä ajoin kevättalvella.

Entä se opettaja, jolle lupailtiin varmaa virkaa seuraavana keväänä? Ei niin mitään. Hän toki taisteli tuulimyllyjä vastaan ja haki tuota paremmalle kaverille pedattua paikkaa. Aivan yllättäen edes kutsua haastatteluun ei kuulunut. Sepä olisikin ollut vaivaannuttava haastattelu. Etenkin, kun kyseistä työntekijää oli paria viikkoa aiemmin kehityskeskustelussa kehuttu kultakimpaleeksi. Mutta kun sitä virkaa nyt tarvitsi enemmän tämä rehtorin hyvä ystävä.

Kuulostaako tutulta? Kyllä, näin toimittiin menneiden aikojen suurvallassa Neuvostoliitossa, ja näköjään toimitaan nykyajan Lahdessa. Tosin sillä erotuksella, ettei tätä sisäpiiriin kuulumatonta bulkkia enää muiluteta vankileireille, ei ainakaan vielä.

Eihän siinä mitään. Toimikaa, kuten haluatte. Mutta palauttakaa sitä ennen toki mieleenne, kuinka Neuvostoliitolle lopulta kävi.

Normi päivä

Aamulla heräämme isäntiemme parivuoteesta, siinä seitsemän, kahdeksan maissa hieman viikonpäivästä riippuen. Aamuvenyttelyjen ja -haukottelujen jälkeen nuorempi meistä käy pikaisella pissalla takapihalla. Isoimman hädän helpotuttua vetäydymme molemmat vielä toviksi pesiimme, jotka emäntämme on olohuoneeseen siirtänyt. Luonnollisestikin hän on edeltävästi pehmentänyt jo aiemmin pehmeitä pesiämme mukavilla vilteillä.

Kun isäntämme ovat saaneet omat aamutoimensa tehtyä, lähdemme aamukävelylle. Kylmällä säällä pukeudumme lämpimiin takkeihin, sadesäällä puolestaan sateelta suojaaviin. Sään salliessa turkkimme hulmuavat tuulessa. Turkkimme, jota emäntämme uutterasti harjaa päivittäin. Trimmaajallakin käymme säännöllisesti ja vaahtokylpyyn meidät kannetaan viikottain.

Aamureippailun jälkeen nautimme ravitsevan, toki kovin köykäisen aamiaisen Kongeista. Täten meitä aktivoidaan hieman lisää. Nuorempi meistä on usein nopeampi ruokailija ja oman ateriansa nautittuaan hän seuraakin vanhemman atrian loppuhetkiä, mahdollisia makupaloja kytäten.

Kun Kongit kumisevat tyhjyyttään siirrymme kukin omiin positioihimme hyvin ansaituille ruokalevoille. Useimmiten vanhempi meistä nauttii kylläisyyden tunteestaan isäntiemme sohvalla vallaten kokoonsa nähden huomattavan suuren osan tuota mukavan tuntuista sohvaa. Nuoremman puolestaan voi löytää esimerkiksi jo aiemmin mainituista pesistä tai olohuoneen nukkamatolta kuorsaamasta.

Iltapäivällä saamme joitakin kertoja viikossa maukkaat luut järsittäviksi. Jälleen nuorempi meistä on syömisessään nopeampi ja siirtyy oman herkkupalansa tuhottuaan kyttäysasemiin. Valitettavasti kyttääminen tuottaa vain harvoin tulosta vanhemman vahtien haukan katseellaan omaa herkkuaan.

Iltapäivällä käymme jälleen ulkoilemassa, tällöin yleensä pidemmällä kuin aamulla. Päivän aikaan kertyneitä hajuja tutkimme tarkkaan naapurustosta ja annamme koko lähitienoon tietää olevamme liikkeellä.

Lenkkeilyn jälkeen onkin vuorossa usein päivän seuraava aktivointi pelien muodossa, tai sitten vaihtoehtoisesti vain rentouttavaa lepäilyä. Levon merkitystähän ei tule aliarvioida.

Olemme oppineet valtavasti kaikenlaista ja nuorempi meistä onkin kehittynyt varsin taitavaksi häiritsemään isäntiemme illallisrauhaa pyytämällä päättäväisesti ulospääsyä juuri isäntämme istuuduttua oman ateriansa pariin, vaikka nuorempi olisikin juuri hetkeä aikaisemmin käynyt tarpeillaan. No, onhan niitä huonoja tapoja teillä ihmisilläkin.

Ennen iltalenkkiä ja -palaa meidät harjataan ja meitä koulutetaan. Olemme molemmat persoja herkkupaloille ja olemmekin tulleet lukuisia kertoja huijatuiksi koulutustuokioon joillain erikoisen hyväntuoksuisilla herkuilla. Vanhempi meistä tosin joskus oivaltaa isäntiemme juonen ja luikkii sängyn alle turvaan, josta häntä sitten yritetään houkutella esiin. Niillä herkkupaloilla, tottakai.

Iltalenkkiä seuraa iltapala jälleen Kongeista. Tässä yhteydessä saatamme saada jotain terveyttämme edistäviä valmisteita, jotka meille tarjoillaan kupeista kera makean erityisherkun. Muutoin ruokakupit ovatkin meille tuntemattomia, koska haluamme tulla riittävästi aktoivoiduiksi, johon tarkoitukseen Kongit ovatkin väline vertaansa vailla.

Ilta pimenee ja lopulta koittaa yö. Isäntiemme mukana kuljemme makuuhuoneeseen ja etsimme mukavat nukkumapaikat isäntiemme sängyn jalkopäästä, useimmiten peittojen päältä. Vanhempi meistä on tosin liikkuvaa sorttia ja usein hän vaelteleekin öisin sillä seurauksella, että isäntämme nostaa häntä sänkyyn, useastikin yössä.

Sellainen on esimerkkipäivämme. Kuka vielä kehtaa väittää, ettei pienen koiran elämä olisi rankkaa!

Omahoitoa omakustanteisesti

Pari sanaa paikallisesta diabeteksen hoidosta, lähinnä huolestuneen omaisen perspektiivistä. Diabetes, erityisesti taudin kakkostyypin muoto, on kasvava kansanterveydellinen ja -taloudellinen ongelma, jonka hoitoon ja ennen kaikkea ennalta ehkäisyyn on yhteiskunnassa lopultakin herätty. Tyypin 2 diabetes on pitkälti riippuvainen opituista käyttäytymisnormeista ja elintavoista ja tietyissä tapauksessa voitaneenkin sanoa taudin johtuvan paljon yksilön valinnoista.

Entä sitten ykköstyypin tauti, eli insuliinipuutosdiabetes? Tauti on tutkijoille yhä jonkinasteinen mysteeri, peikko, jonka selvittämiseksi käytetään runsaasti voimavaroja. Se jo tiedetään, ettei yksilön omilla valinnoilla ole mitään tekemistä ykköstyypin diabeteksen puhkeamisen kanssa.

Lahden kaupungin diabetestarvikejakelu huolehtii kaupunkilaistensa diabeteksen hoidosta siinä määrin, että se - lain asettamin reunaehdoin - jakaa kansalaisilleen verensokerin mittaamiseen tarkoitettuja testiliuskoja ja muuta oheismateriaalia. Tiettävästi kaupungin välinejakelulle on ylhäältä asetettu tarkat raamit, joiden puitteissa nuo poloiset välinejakelijat sitten pyrkivät parhaansa mukaan työtään tekemään ja potilaita, modernisti asiakkaita, auttamaan.

Sillä eräässäkin lahtelaisessa taloudessa - eikä varmasti ainoassa - on törmätty kiristyvän kuntatalouden kääntöpuoleen ja ilmeisesti tähän liittyvään hämäläiseen hölmöyteen. Lahden kaupungin päättävät viskaalit näyttävät nimittäin tulkitsevan välinejakelulle asetettuja ohjeita kuin piru raamattua jaettavien verensokeriliuskojen määrien suhteen.

Ei tunnu olevan mitään väliä, onko saatava maksimimäärä potilaalle riittävä vai ei. Se kun on sovittu maksimimääräksi, josta ei tingitä vaikka taivas putoaisi ja Pelicans voittaisi Liiga-mestaruuden. Ei ole mitään virkaa potilaiden itkuvirsillä, etteivät liuskat kerta kaikkiaan riitä määräajaksi turvaamaan tehokkaan diabeteksen hoidon. Pahimmillaan syytetään turhia mittauksia eli tilanne käännetään potilaan syyksi. Henkilökohtaisesti en tiedä yhtään diabeetikkoa, joka mittaisi verensokeriaan huvin vuoksi, tai että verensokeriliuskoja tuhlattaisiin vaikkapa terveiden perheenjäsenten seulontaan. Eikä niitä liuskoja varmasti mustan pörssin markkinoillakaan myydä.

Toisaalta paikallinen erikoissairaanhoitokaan ei saa diabeteksen hoidossa puhtaita papereita. Henkilöstövajeen taakse voidaan toki aina piiloutua, mutta tällaisessa tilanteessa toimintoja tulisi ilman muuta tehostaa. Terveyskeskuksissa voitaisiin aivan huoletta seurata myös ykköstyypin potilaita. Näinhän jo tapahtuu sivistyneessä osassa maatamme. On älytöntä, että edes oman spesialiteetin ongelmista ei vastuuta osata tai suostuta kantamaan. Erikoissairaanhoidon katsantokanta on perinteisesti hyvin kapea-alainen, mutta jotenkin kuvittelisi, että diabetespoliklinikka diabeteslääkäreineen ja -hoitajineen ottaisi kantaa ja vastuun määräajoin seuraamiensa diabeetikoiden diabetekseen liittyviin ongelmiin.

Lisäksi tuntuu, että diabetesta hoidetaan lukemalla hoitosuosituksia kuin piru raamattua. Minkäänlaista kykyä potilaan yksilölliseen ymmärtämiseen ei ole olemassa. "Mutta kun täällä (ohjeessa) sanotaan", tuntuu olevan patenttivastaus suurinpiirtein jokaiseen kysymykseen. Kuitenkin juuri diabetes on mitä suurimmassa määrin kokonaisvaltaista hoito-otetta vaativa sairaus. Ja ne hoitosuositukset ovat kuitenkin vain suosituksia, omaakin järkeä ja harkintaa saisi käyttää. Edes välillä.

Tuo yllämainittu liuskatilanne on niin ikään yllämainitussa lahtelaistaloudessa jatkuva ongelma. Ei voi olla oikein tai ainakaan tasapuolista, että tässä tietyssä taloudessa joudutaan hankkimaan omakustanteisesti jopa puolet verensokeriliuskoista. Kuitenkin samaan aikaan ylipainoista, tupakoivaa ja muutoinkin omaa hoitoaan laiminlyövää mallipotilasta hyysätään ilmeisesti maailmanloppuun saakka.

Toisaalta on kovin outoa, että hoitava taho vaatii alati tehokasta ja aktiivista omahoitoa ja -seurantaa, mutta sitä ei kuitenkaan tueta riittävästi. Tässä vaiheessa potilas onkin yllättäen täysin omillaan. Omahoitoa tulee tehostaa, mutta verensokeriliuskoja tämän mahdollistamiseen ei saakaan riittävästi.

Tilanne on absurdi ja ennen kaikkea kestämätön. Jokainen rationaaliseen ajatteluun kykenevä ihminen ymmärtää varmasti kuntatalouden vallitsevat reunaehdot ja säästöpaineet, mutta tuntuu älyttömältä säästökohteelta karsia diabeetikoiden omahoidosta, jos samaan aikaan hyppyrimäkiä kiillotetaan. Tekisi mieli kuvitella, että panostamalla diabeetikon omahoitoon voitaisiin vähentää huomattavasti kalliimpaa erikoissairaanhoitoa: amputaatioita, dialyysejä, elinsiirtoja. Väärin kuviteltu?