Kennelistä itään

Valitettava ja käsittämätön ilmiö kaikessa typeryydessään on ainakin kotiseudullamme vallitseva koirien ulkoiluttaminen vapaana, siis kiinni kytkemättömänä. Tästä ilmiöstä olen kyseisen tyylisuunnan edustajien kanssa joutunut käymään muutamiakin täysin hedelmättömiä keskusteluja. Kun retoriikka on ala-asteikäisten juupas-eipäs-tasolla, ryyditettynä runsailla, sivistystasoa osoittavilla kirosanoilla, ei liene vaikea uskoa, kuinka motivoivia nämä juttutuokiot ovat olleet. Vielä en sentään ole törmännyt periheinolalaiseen "Haluatko kuolla?"-verbaaliakrobatiaan.

Nämä länsimaisen intelligenssin lähettiläät perustelevat koiriensa vapaana juoksentelua ruutukaava-alueella niinkin älykkäästi, kuin että kun eihän tämä mitään tee. Ja on se aina ennen kyllä käskyjä totellut. Ja että kyllä sinun koirasi varmasti sitä ärsytti puremaan. Ensivaikutelmaltaan hyvin vastuutonta toimintaa, onhan kyseessä kuitenkin sudesta jalostettu eläin, olkoonkin kuinka koulutettu tahansa. Mitä muuten ei useinkaan edes ole.

Toiminta on sitä paitsi vastoin lakia ja asetuksia. Esimerkiksi järjestyslaissa sanotaan täysin yksiselitteisesti, että koira on pidettävä taajamissa kytkettynä. Aina. Ilman erivapauksia. Ainoastaan koirapuistoissa, koirien harjoituspaikoilla ja suljetuilla piha-alueilla voi koiraa pitää vapaana, mutta tällöinkin koiran on oltava omistajansa tai haltijansa valvonnassa.

Mikä kohta oheisessa lakitekstissä on niin vaikeaa ymmärtää tai tuottaa tulkintavaikeuksia? Koira on pidettävä kytkettynä. Aina. Piste.

Yllämainitulle koiran omistajan typeryydelle löytyy valitettava analogia liikenteestä. Mitä ilmeisimmin on aivan oikein ja luvallista rattijuoppojenkin autoilla päihtyneenä muun liikenteen seassa, jos vain kukaan ei siinä tohinassa kuole. Mitä, eikö olekaan?!

Mikä muuten on koirien kennelliiketoiminnan lopullinen päämäärä? Olen ollut siinä uskossa, että kasvattaminen ja koiranpentujen kauppaaminen innokkaille ostajille sisältäisi loppujen lopuksi hyveellisiäkin periaatteita. Kuten sen, että olisi motivoivaa levittää koiran omistamisen hienoa harrastusta, välittämättä sen syvällisemmin, mihin tarkoitukseen koira lopulta uudessa kodissaan muuttaakaan. Tai sen, että voisi olla mukavaa seurata lopulta sivusta, kuinka uudet ihmiset innostuvat upouudesta perheenjäsenestään ja harrastuskaveristaan. Ehkä neuvoakin uusia koiravanhempia käytännön ongelmissa.

Valitettavasti näin ideaalissa (koira)maailmassa emme sittenkään elä. Vaikuttaa nimittäin siltä, koirakasvattajien lopullinen päämäärä onkin vain ja ainoastaan näyttelykoirien jalostaminen. Ja voi sitä itkun, purnauksen ja panettelun määrää, jos pahaa aavistamaton uuden koiran omistaja ei olekaan kiinnostunut juoksemaan pienen ystävänsä kanssa näyttelystä toiseen! Kehtaakin tämä B-luokan kansalainen näin tuhota upeaa sukuhaaraa ja aggressiivisen jalostuksen ylvästä lopputulosta!

Vai onko vain kuitenkin niin, että kenneltoiminnankin pariin on vain valikoitunut sinne kuulumatonta ja sopimatonta ihmisainesta? Kasvattajan kun luulisi olevan ylpeä ja iloinen pystyessään olemaan välillisesti tuottamassa iloa yhä uusille harrastajille. Kapeakatseisuuden luulisikin kääntyvän varsin pikaisesti tällaista joustamatonta ihmisrauniota vastaan, joka kuvittelee oman vääristyneen evankeliuminsa julistamisella tekevänsä jotain hyvää koiraharrastukselle.

Eihän voi mitenkään olla niin, että ainoastaan näyttelykoira on oikea koira? Tavoitteellinen agilityharjoittelu ja tottelevaisuuskoulutus ei siis ole yhtään mitään, ellei samalla kierretä myös näyttelyitä? Viis siitä, jos meidän Fifi vähän näykkää ohikulkijaa nilkasta ja karkailee kerran, pari päivässä, kunhan turkki vain on kiiltävä ja omistajan olohuone pokaaleja pullollaan. Tilanne on jo lähtökohdiltaan täysin vinoutunut ja kuvastanee vain vähintään yhtä vinoa maailmankuvaa tai asennetta, joka alan piireissä vallitsee.

Entä sterilointi sitten? Koirien kastraatio tuntuu myös olevan punainen vaate eräille koirien kasvattamisen pastoraalisen siiven edustajille. Lähtökohtana tuntuu valitettavan usein olevan se kieroutunut mielipide, että jokaisen koiran tulee olla suvun jatkamiskykyinen aina hamaan hautaan saakka. Viis siitä, että useinkin esimerkiksi osa käyttäymisongelmia ja sairauksiakin olisi helposti hoidettavissa juuri kastroimalla.

Mutta kun tällöinkin tuo samainen B-luokan kansalainen julkeaa tuhota upean sukuhaaran jatkumisen. Merkkailkoon se Fifi taimikälie lähitienoot virtsan hajuisiksi, mutta kiveksiä ette koiraltani vie!

Koirankakkakeskustelu jätettäköön suosiolla toiseen kertaan.

Kurinpitopäällikkö työuupumuksen partaalla

Ei tullut James Reimerista uutta Felix Potvinia, ei ainakaan vielä. Mutta maalivahtitilanne on siltikin kenties parhaiten manageroitu osa-alue Maple Leafs-pajatsossa. Sekä Reimer että Jonathan Bernier ovat kuitenkin varsin potentiaalisia huippumaalivahteja liigaan, mutta korkeintaan keskinkertaisen puolustuksen ollessa kyvytön tukemaan riittävästi ovat molemmat maalivahdit joutuneet kantamaan liian suurta taakkaa, toistaiseksi. Puolustus onkin juuri se osa-alue, jota GM Dave Nonisin on pystyttävä kehittämään lähitulevaisuudessa. Pohditaan asiaa tarkemmin vielä tällä viikolla Jatkoaika.comin artikkelissa.

Viikonlopun kotimaisessa primetimessa nähtiin pitkään aikaan täydellisin sulaminen jääkiekko-ottelun johtoasemassa, kun Philadelphia Flyersin onnistui menettää selkeä johtoasema ja ennen kaikkea pelin hallinta sunnuntaisen kiekkokohtaamisen kolmannessa erässä. Liigan maalipörssiä johtava Alex Ovechkin onnistui jälleen maalinteossa ja on nyt Steven Stamkosin poissaollessa liigan kirkkaasti paras maalintekijä.

Vaikka AO8 onkin maailman toiseksi paras sniper, on hänen puolustuspelaamisen flegmaattisuus kerrassaan vastenmielistä seurattavaa. Samaan vaihtoon kaukaloon käskytettyjä joukkuetovereita käy todella sääliksi hyökkäyspään kiekon menetyksen jälkeen AO8:n liukuessa kaikessa rauhassa kohti omaa päätyä. Mies voi lähteä Venäjältä, mutta Venäjä ei näköjään lähde miehestä. Täytyy vain toivoa, että Hart menee kesällä jollekin toiselle supertähdelle, joka palkinnon oikeasti ansaitsee.

Boston Bruinsin Shawn Thornton sai siis Shanahan-ajan kovimman tuomion, 15 ottelua, Brooks Orpikin päällekarkauksestaan. Ilman muuta ansaittu tuomio, jota ei voi puolustella. Kuten kurinpitopäällikkö Shanahan perustelussaan totesi, teolla ei ollut mitään tekemistä jääkiekon kanssa. En itsekään halua millään muotoa puolustella Bruins-veteraania, mutta katsokaa, ystävät kalliit, erityisen tarkasti kyseisen videon alkuhetkiä.

Tuolloin nimittäin nähdään itse teossa koko ottelun vastenmielisin konna, joka valitettavasti selvisi kolttosestaan miltei kuin se koira siitä veräjästä. Penguinsin James Nealille olisi nimittäin ilman muuta kuulunut, kaiken oikeudenmukaisuuden nimissä, tuomita huomattavasti pidempi pelikielto kuin viisi ottelua. Hieman huonommalla onnella tällä kertaa uhrin asemaan joutuneen Brad Marchandin jääkiekkoilijan ura saattaisi olla ohi eikä tällaisessa tilanteessa liiga, siis Shanahan, voi olla liian tiukka. On pakko välittää selkeä viesti, ettei tällaisia koiruuksia tulla NHL:ssa suvaitsemaan.

Eilen illalla Suomen aikaa uutisoitiin laajasti Thorntonin aikovan valittaa tuomiostaan. En tunne tilanteeseen liittyvää oikeuslainsäädäntöä lähimainkaan riittävästi, mutta ymmärtääkseni asia ohjautuu näin ollen ensin liigan komissaarin Gary Bettmanin käsiteltäväksi, mutta näin pitkään pelikieltoon liittyvät valitustapaukset voidaan käsitykseni mukaan hoitaa myös ulkopuolisessa instanssissa, paikallisessa välitystuomioistuimessa siis. Jäädään odottamaan, mitä tuleman pitää. Mitähän muuten Brooks Orpik ajattelee tilanteesta, jossa pelaajayhdistys on aktiivisesti tukemassa häntä pahoinpidelleen veijarin valitusrumbaa?

Reimerin etsikkoaika

NHL:n kurinpitopäällikkö, entinen eliittivoimahyökkäääjä Brendan Shanahan sai jälleen töitä. Tällä kertaa Shannyn työllisti Hurricanes-laituri Kevin Westgarthin vähintäänkin ajattelematon selästä taklaus, jossa vastaanottavana osapuolena oli täysin tilanteeseen valmistautumaton Senators-puolustaja Mark Borowiecki.

Taklaus oli läpeensä vaarallinen, jossa kaikki todellisen tragedian ainekset olivat olemassa. Borowiecki ei ollut lainkaan valmiina ottamaan taklausta vastaan. Itse asiassa hän oli vielä polvillaan, juuri nousemassa pystyyn. Hän oli sijoittunut pelottavasti hieman irti laidasta. Itse taklauksessa ei, luojan kiitos, vauhtia ollut nimeksikään, mutta ajattelevana ihmisenä ja jääkiekkoilijana Westgarth olisi korkeintaan pölläyttänyt jäähilettä Borowieckin paidalle ja kaartanut päätyä kohti.

Tällaiset tilanteet ovat juuri niitä, joista liiga on jo vuosien ajan pitänyt mölyä yrittäessään suojella pelaajiaan ja omaa imagoaan. Nyt on pakko pistää päitä vadille. Westgarth istahtaa lähipäivinä Shanahanin toimiston nahkasohvalle ja saanee, näin toivon, pelikieltoa á la 5-8 peliä. Enempikään ei haittaisi. Selkeä signaali on lähetettävä westgartheille sun muille kaletoille, ettei näin voi toimia. Ei vain voi.

Air Canada Centerin uumenissa pilkottaa päivän valoa. Vaikka Maple Leafs painii, osittain organisaation sisäisistäkin syistä, sentteriongelmien parissa, on maalivahtiosasto osoittautumassa joukkueen tukipilariksi. Maalivahtikaksikko Jonathan Bernier - James Reimer on pelannut alkukaudesta vähintäänkin ailahtelevaisesti eikä kumpikaan ole pystynyt sementoimaan asemaansa selkeänä ykköstorjujana Randy Carlylen joukkueessa.

Mutta ehkä juuri tällä hetkellä elämme muutoksen aikaa, uudet tuulet puhaltanevat. Ainakin Maple Leafs-entusiastit näin toivovat nähtyään Reimerin upean pelin viikonloppuna kotihallissa Washington Capitalsia ja maailman parasta maalintekijää Alex Ovechkinia vastaan. Juu, Ovie teki kyllä yhden häkin saatuaan kiekon onnenkantamoisen pompun jälkeen, mutta ajoittain villinä pyörineen Caps-pyörremyrskyn silmässä Reimer teki toinen toistaan tärkeämpiä torjuntoja ja kantoi joukkuettaan aina rangaistuslaukauksille asti, jossa sitten omat pojat hoitivat pisteet kotiin.

Atlantin takaa kantautuneiden tietojen mukaan Reimeria testattaisiin nyt useamman peräkkäisen ottelun ajan. James Reimer saa nyt elämänsä tilaisuuden ottaa ykkösmaalivahdin asema kaikkein legendaarisimmassa kanadalaisessa NHL-organisaatiossa ja asemoida nimensä Felix Potvinin, Johnny Bowerin ja Turk Brodan joukkoon. Nyt on sinun hetkesi, James Reimer, käytä se viisaasti.

Stamkosista Domiin - hajanaisia havaintoja taalajäiltä

Reilun viikon ajan on floridalaisissa kiekkokatsomoissa jouduttu sulattelemaan menetyksen aiheuttamaa ahdinkoa, kun Tampa Bay Lightningin suurin tähti ja kenties liigan paras maalintekijä Steven Stamkos satutti pahasti jalkaansa törmättyään maalitolppaa päin. Vaikka murtumia on blogistikin jo saanut omaksi tarpeekseen nähdä, teki silti Stamkosin vamman näkeminen pahaa. Tai etenkin tilanne, jossa Stamkos yritti katkenneella jalallaan nousta jäästä vain horjahtaen tuskissaan uudelleen jään pintaan. Mies halusi tosissaan jatkamaan ottelua. Mahtavaa sitoutumista ja johtajuutta, joka ilmenee erityisen hyvin Twitterissä leviävän koripalloa ja jääkiekkoa vertailevan kuvan välityksellä.

Tampa Bay Lightningin kausi otti luonnollisesti askeleen kohti synkkyyttä Stamkosin loukkaantumisen johdosta. Alakuloiset ensireaktiot välittömästi loukkaantumisen jäkimainingeissa ovat jo hieman laantuneet, sillä joukkue on taistellut loistavasti ilman ykköstähteäänkin. Ja mikä hienointa, Suomen olympiajoukkueen tuleva ykkössentteri Valtteri Filppula on nostanut tasoaan ja kantanut vastuuta. Esimerkillistä johtajuutta tämäkin.

* * *

Hyökkäyssuuntaan maailman paras puolustaja Erik Karlsson osoitti sunnuntain päiväottelussa jälleen kerran, miksi hän on nimenomaan määritelmänsä mukainen: maailman paras puolustaja hyökkäyssuuntaan. Vaikka yksi ottelu onkin kovin pieni otos eikä sen perusteella tulisi tehdä kovin pitkälle vietyjä johtopäätöksiä, on samainen epävarmuus omassa päässä vaivannut Karlssonin peliä läpi ammattilaisuran. Mies on maaginen kiekon kanssa, se on selvä, mutta liigan parhaaksi puolustajaksi on vielä matkaa. Eikä tämän hetkisellä puolustusosaamisella tulisi olla myöskään mitään asiaa James Norris Memorial Trophyyn, vaikkakin kertaalleen miehelle on liigan parhaan puolustajan palkinto lipsahtanutkin.

Norris tulisi jakaa kokonaisvaltaisesti parhaimmalle puolustajalle. Pelaajalle, joka dominoi oman maalin edustalla, hallitsee siniviivoja ja käynnistää hyökkäyksiä. On kaiken kaikkiaan kokonaisvaltaisesti kaukalon takalinjojen kuningas. Onneksi liigasta löytyy useitakin loistavia ehdokkaita, jotka täyttävät kaikki kriteetit (Chara, Subban, Weber, Suter...). Vain joitakin nimiä mainitakseni. Mutta pohditaan Norris-jahtia tarkemmin myöhemmin.

* * *

Internetin syövereistä silmiini sattui tämä videopätkä viime kevään Memorial Cupista. Tuolloin, ja edelleenkin, OHL:n London Knightsia edustava Max "Tien poika" Domi järjestää aivan jäätävällä lättysyötöllä maalin joukkuetoverilleen WHL:n Portland Winterhawkseja vastaan. Kauas on tosiaan omena puusta pudonnut, kun vertaa tuota käsittämättömän hienoa syöttöä Maxin isän peliuran urotekoihin. Tie Domi kun omalla urallaan pääsi otsikoihin ja koostevideoihin pääasiassa tällaisten otteiden johdosta. Max-poika on Phoenix Coyotesien kärkivaraus viime kesältä ja matkalla kohti tähteyttä. Isällä ei puolestaan koskaan ollut potentiaalia samanlaiseksi tähtihyökkääjäksi, mutta teki kunnioitettavan uran The Showssa omilla avuillaan.

Paluu menneisyyteen

Jotain suurta oli odotettavissa, kun eilen Amerikan aikaa Buffalo Sabres ilmoitti Twitter-tilillään samana päivänä myöhemmin järjestettävästä lehdistötilaisuudesta. Jotain merkittävää ilmoitettavaa oli tulossa.

Ja näin olikin. Sabres ilmoitti irtisanoneensa edellisenä iltana GM Darcy Regierin ja päävalmentaja Ron Rolstonin. Eräs nyky-NHL:n pitkäikäisimmistä GM-pesteistä tuli tiensä päähän. Samalla ilmoitettiin takavuosien Sabres- ja Islanders-legenda Pat LaFontainen paluun organisaatioon, jossa häntä edelleen rakastetaan ja palvotaan. LaFontainesta tulee Sabresille President of Hockey Operations, urheilutoimenjohtaja. Entä kenestä tulisi uusi GM ja päävalmentaja?

Kävi ilmi, että LaFontaine kartoittaa GM-markkinoita ja pyrkii palkkaamaan lähiaikoina organisaatiolle uuden GM:n. Sen sijaan tilapäinen päävalmentaja nimettiin saman tien. Uusvanha pääkäskyttäjä on tuulahdus yhdeksänkymmentäluvulta. Tervetuloa takaisin, Ted Nolan!

Detroit Red Wings varasi vasempana laitahyökkääjänä pelanneen Nolanin vuoden 1978 varaustilaisuuden viidennellä kierroksella, koko draftin 78. vuorolla. Miehen ammattilaisura kesti kahdeksan kautta, jonka hän vietti NHL:n ja farmiliigojen välillä. Parhaalla kaudella ylhäällä kertyi 17 tehopistettä reilussa neljässäkymmenessä ottelussa.

Uusi ura alkoi vuonna 1989, jolloin hän korvasi kesken kauden Don Boydin päävalmentajana Sault Ste. Marie Greyhoundsien penkin takana junioriliiga OHL:ssa. Samalla Nolan teki paluun juurilleen. Samaisesta ontariolaisesta juniorijoukkueesta vei Nolanin tie kohti ammattilaisuutta pelaajana kymmenkunta vuotta aiemmin. Valmentajan kannuksiaan Nolan haki Sault Ste. Mariessa viiden ja puolen kauden ajan, jona aikana joukkue Nolanin johdolla voitti Memorial Cupin kahdesti. Nolan oli matkalla kohti NHL-valmentajuutta.

Kauden 1994-95 Nolan opiskeli NHL-valmentamisen saloja Hartford Whalersien apuvalmentajana, kunnes käsky kävi ottaa seuraava askel: Ted Nolan nimettiin ensimmäisen kerran Buffalo Sabresien päävalmentajaksi. Aika Buffalossa kesti pari kautta, jonka aikana Sabres eteni kerran pudotuspeleissä toiselle kierrokselle. Tuon Nolanin jälkimmäisen Sabres-kauden päätteeksi mies palkittiin kauden päätösgaalassa vuoden valmentajana Jack Adams Awardilla.

Menestyksensä huipulla Nolan katosi maailman parhaan jääkiekon parista. Miltei vuosikymmenen hiljaiselon jälkeen Nolan nähtiin jälleen vaihtopenkin takana, tällä kertaa yhden kauden ajan QMJHL:n Monctonissa. Paluu oli menestyksekäs ja kauden jälkeen Nolan joukkueineen juhli jälleen Memorial Cupia. Nolan oli palannut. Seuraavat kaksi kautta Nolan toimi NHL:n kriisipesäkkeen, New York Islandersien, päävalmentajana. Nolankaan ei pystynyt voittamaan taistelua tuulimyllyjä vastaan ja vaikka hän johdattikin heikon Islanders-joukkueen kertaalleen pudotuspeleihin, sai mies kuitenkin lähteä Islanders-turbulenssissa kahden kauden jälkeen.

Alkoi jälleen uusi pätkä hiljaiseloa, joka päättyi siis lopullisesti eilen. Alkukauden rämpineen Buffalo Sabresien omistajaporras sai tarpeekseen vakuutteluista jälleenrakennuksesta ja päätti toimia. GM Regierille näytettiin ovea, ja samalla ovenavauksella sai poistua myös päävalmentaja Ron Rolston vajaan vuoden vetovastuun jälkeen. Omistajaporras oli tehnyt aikamatkan parin kymmenen vuoden päähän.

Paljon pyörii kysymyksiä pienessä päässä. On selvää, että Sabres-alkukausi on ollut myrskyisä. Peliesitykset ovat olleet heikkoja ja organisaatio on joutunut tapetille myös kurinpidollisista syistä, joita on jo käsitelty tälläkin foorumilla tapaus John Scottin muodossa. Aiemmin alkukaudesta törttöillyt Patrick Kaleta sysättiin samoihin aikoihin syrjään.

Toisaalta ex-GM Regier on varmastikin puhunut puhumasta päästyään omistajille jälleenrakentamisvaiheesta. Ilmeisesti omistajien kärsivällisyys ei kuitenkaan riittänyt tähän prosessiin, vaan Regier sai lähteä. Tosin 16 vuoden aikana Regier ei onnistunut rakentamaan voittavaa joukkuetta Niagaran putousten juurelle. Jääkiekko on kuitenkin tulosurheilua eikä Regier tulosta tehnyt.

Nolan näyttäytyy tässä vaiheessa melkoisena kysymysmerkkinä. Hän on toki niittänyt menestystä kahdessakin Kanadan junioriliigassa ja voittanut jopa vuoden valmentajan palkinnon NHL:ssa, mutta viime vuosina miehen CV:stä löytyy vain Latvian maajoukkueen päävalmentajuus. NHL-jääkiekko on kuitenkin hyvin erilainen laji kuin 1990-luvulla.

Sabres otti siis uutta kurssia, vai kuuluisiko sanoa organisaation yhä hakevan uutta kurssia? Jälleenrakentamisen kannalta tärkein posti on nimittäin edelleen täyttämättä, kun uutta toimitusjohtajaa ei nimettykään. Samalla Nolan nimettiin vain väliaikaiseksi päävalmentajaksi. Kaikki tämä tarkoittaa vain sitä, että LaFontainen löydettyä haluamansa miehen GM:n paikalle, annetaan uudelle GM:lle täydet valtuudet nimetä halutessaan myös täysin uusi päävalmentaja organisaatiolle. Toisin sanoen Nolan tuli tekemään siirtymävaiheen ajaksi töitä ja pitämään organisaation päätä pinnalla NHL-aallokossa, muut miehet saavat sitten opettaa organisaatiota uimaan.

Lapsuuden sankarille

Rento sunnuntaiaamupäivä. Sumun seassa tehty aamulenkki koirien kanssa takana. Menossa toinen kattaus aamukahveja Hockey Hall Of Fame-mukista, samalla katsellen internetin syövereistä edellisen yön NHL-otteluiden highlightseja. Tällainen keinotekoisen nirvanan tavoittelu sai blogistin palaamaan mietteissään viattomalle 90-luvulle, aikaan ennen aikuisiän ahdistuksia.

Aikaan, jota nominoivat Upper Deckin ja Leafin NHL-korttisarjat. Wendel Clark, Ron Francis ja Geoff Sanderson. Jääkiekkopaidan tunkeminen housunkauluksesta Doug Gilmourin ja Mike Riccin tyyliin. Chicago Blackhawks ja New York Rangers. Pentti Lindegren ja Hockey Forum. Teini-ikäisen angstista ei ollut tietoakaan, kun jääkiekko täytti elämän ja häiritsi koulun käyntiä.

Tuolloin elettiin ja hengitettiin jääkiekkoa. Viikonloppuna katsottiin tv:sta puolen tunnin NHL:n makasiiniohjelma, jonka jälkeen pihapeleissä elettiin vielä uudelleen NHL-viikon tapahtumia. Stanley Cup-finaaleja seurattiin kesäloman aluksi yötä myöten patja olohuoneen lattialla.

Those were the days ja aika entinen ei koskaan enää palaa. Toisaalta miksi täytyisikään palata? Jotenkin voisi latistaa kiinnostusta NHL-kiekkoa kohtaan, jos ainoa kanava NHL:n seuraamiseen olisi kerran viikossa eetterin valtaava menneen ajan selostajalegendan seniili höpötys, josta hetimiten bongaisi lukuisia asiavirheitä. Sitä paitsi nämä koosteet eivät edes tarjonneet aivan tuoreinta tavaraa, vaan olivat usein viikon, parin vanhoja. Eikä internetistä tai kaapelikanavista voinut tuolloin kuin unelmoida.

Jopa blogisti voi olla erehtyväinen, ainakin tämä nimeltä mainittu blogisti. Kirjoitin nimittäin miltei päivälleen kuukausi sitten blogitekstissäni seuraavaa: "...Täydellistä paluuta entiseen ei varmasti tule. Jääkiekko ei nousse ykköslajikseni, ei ainakaan tänä talvena...". Vaan kuinka onkaan vaivaisessa kuukaudessa käynyt: aamulla ensimmäisenä tarkistetaan yön NHL-tulokset. Jossakin vaiheessa päivää katsotaan yön otteluiden koosteet internetistä (koska NHL-otteluja näyttäviä kanavia en vieläkään talouteemme ole hankkinut). Twitterin kautta seurataan aktiivisesti NHL-toimittajien uutisointia. Internetselaimen sivuhistorian täyttävät Jatkoaika.com ja NHL.com. Ja toki tämän blogin kautta pyritään vielä jakamaan omasta mielestä kiinnostavimpia näkökulmia lukijoilleni. Vanha rakkaus on roihahtanut ilmiliekkeihin, NHL is back!

Tämän uusrakastumisen myötä myös NHL-fanitus on kokemassa renessanssia. Pitkäaikainen suhde New York Rangersien kanssa taitaa olla laimenemassa hyvän päivän tuttavuuden asteelle. Vaikka vaatekaapissani, ja aktiivikäytössäni, on edelleen lahjaksi saatu Del Zotton paita sekä Rangers-lippalakki, tuntuu tämän päivän Rangers jotenkin kovin hajuttomalta, värittömältä, mauttomalta. Tietenkin oikea fani seuraisi joukkuettaan uskollisesti vaikeidenkin aikojen läpi, mutta kun syynä suhteemme laimenemiseen ei edes mielestäni ole Ragsien peliesitykset. Ehkä on vain tullut aika katsoa eteenpäin. It's time to say goodbye. Kiitos kaikesta ja hyvää jatkoa.

En toki silti ole hyppäämässä verivihollisten kelkkaan, en sen enempää Hudson-joen vastarannalle kuin Long Islandillekaan, mutta muutamakin NHL-organisaatio tuntuu kovin kiinnostavalta tällä hetkellä. Olen aina sympatiseerannut kanadalaisia NHL-joukkuetta, kuten koko kanadalaista jääkiekkoa laajemmaltikin. Toronto Maple Leafs on noista Doug Gilmourin vuosista lähtien ollut lähellä sydäntäni ja joukkue voisi olla tällä hetkellä se ykkösjoukkue, jos jotakin porukkaa täytyisi kannattaa. Toisaalta ympäri liigaa löytyy kiinnostavia organisaatioita: Jarmo Kekäläisen johtama Columbus Blue Jackets, Kekäläisen ex-seura St. Louis Blues ja Colorado Avalanche nyt etunenässä nousevat pintaan.

Vaan onneksi NHL-jääkiekkoa voi seurata ilman intohimoista oman seuran fanittamistakin. On aivan yhtä arvokasta kokea elämyksiä hienojen maalien, syöttöketjujen ja taklausten vuoksi kuin nähdä oman joukkueensa voittavan. On monta hienoa syytä seurata maailman parasta jääkiekkoa. 

Kun Tallonin Dale tuulemaan laittoi

Eipä käy kateeksi Florida Panthers-GM Dale Tallonia. Jotain täytyi tehdä, mieluummin ennemmin kuin myöhemmin.

Florida Panthersien alkukausi on ollut heikko, mitataan menestystä millä mittarilla tahansa. Kun NHL-runkosarjaa on noin viidennes takana, majailee Panthers omassa Atlantin divisioonassaan toiseksi viimeisenä, ainoastaan puhkisurkea Buffalo Sabres on kerännyt vähemmän pisteitä. Maalinteko ei ole luonnistunut ja oma pää on vuotanut. Ylivoima on liigan huonointa. Toisaalta mitä muuta voi odottaakaan, jos joukkueen hyökkäyspelin johtohahmoja ovat alkukaudesta olleet Tomas Fleischmann ja Jonathan Huberdeau? Ei voi olla tarkoituksenmukaista, että viime vuoden Calder-voittaja joutuu kantamaan jo tässä vaiheessa uraansa surkeaa joukkuettaan. Hänen kuuluisi imeä vaikutteita kokeneilta huippupelaajilta ja kehittyä ilman näin suurta vastuuta.

Toisaalta maalivahditkaan eivät ole pystyneet venymään ihmeisiin. Sapattivuodelta tositoimiin palannut Tim Thomas on ollut korkeintaan tavallinen kuolevainen, ajoittain jopa huono. Ja nuoren ruotsalaisen Jacob Markströmin tilanne on identtinen Huberdeaun kanssa: liikaa vastuuta, liian varhain.

Tallon oli pakotettu tekemään jotain. Ja jotain hän tekikin. Ensi töikseen Tallon näytti ovea valmennustriolleen, kun päävalmentaja Kevin Dineen sekä apuvalmentajat Gord Murphy ja Craig Ramsay saivat etsiä muita töitä. Tilapäiseksi päävalmentajaksi palkattiin Peter Horachek, joka on valmentanut organisaation AHL-farmijoukkuetta San Antoniossa. Entiset NHL-pelaajat Brian Skrudland ja John Madden nimettiin apuvalmentajiksi toisista tehtävistä organisaation sisältä. "Tämä on vasta alkua", Tallon puheli medialle. Miltei väittömästi ilmoitettiin seuraavasta siirrosta: kokenut, mutta NHL-uransa alamäkeä jo liukuva puolustaja Ryan Whitney oli asetettu waiver-listalle.

Samaisessa haastattelussa Tallon myönsi pyrkivänsä muokkaamaan rosteriaan kovalla kädellä. Huberdeauta ja Aleksander Barkovia lukuunottamatta miltei koko joukkue lienee treidattavissa sopivan kauppakumppanin ja -tavaran löytyessä. Toisaalta Tallonin työtä siirtomarkkinoilla tullee vaikeuttamaan hajuton ja mauton pelaajamassa. Kovin houkuttelevaa kaupattavaa Panthers-organisaatiosta ei taida löytyä, ainakaan sellaista, jonka Tallon olisi valmis organisaation kehittämisen nimissä uhraamaan.

Kevin Dineenia käy sääliksi. Entinen huippuhyökkääjä ja periksi antamaton taistelija on tehnyt kovaa nousua valmentajamarkkinoilla ja hänen kunniakseen on mainittava, ettei yksikään NHL-valmentajista olisi selvinnyt kuivin jaloin floridalaisessa kummajaisessa nimeltä Florida Panthers. Toisaalta tämä fakta tiedostetaan ympäri liigaa ja Dineen tullee saamaan varsin pian uuden mahdollisuuden näyttää kykyjään.

Miten Tallon aikoo ratkaista valmentajapalapelinsä pidemmällä tähtäimellä? Nyt väliaikaiseksi päävalmentajaksi farmiseura San Antonio Rampagesta nostettu Horachek tuskin on se nimi, jolla Tallon aikoo jatkaa pysyvästi, vaikkakin Horachek onkin niittänyt kohtalaista mainetta nuorten pelaajien kehittäjänä. On kuitenkin aivan eri asia toimia pohjamudissa rämpivän NHL-joukkueen pävalmentajana kuin päävalmentajana AHL:ssa tai apukoutsina NHL:ssa, josta Horachekilla on siis myös kokemusta. Nyt pelkkä nuorten pelaajien kehittäminen ei enää riitä, on pystyttävä pikaisesti luomaan nahkansa ja samaan aikaan onnistuttava kehittämään juuri tälle pelaajamateriaalille pisteitä tuottava pelitapa. Tulosta on tultava Dineenia paremmin, ja nopeasti.

Todennäköisesti Tallon tähyilleekin uutta käskyttäjää muualta. Miten olisi Flyersista pois potkittu Peter Laviolette? Organisaation sisältä ei nimittäin potentiaalista päävalmentajaa tähän hätään hevillä löydy. Nyt apuvalmentajaksi nimetystä ex-kapteeni Brian Skrudlandista saattaa tällainen hyvinkin kasvaa, mutta tähän hätään kokenut valmentaja täytyy olla Tallonin valinta.

Mutta kuinka kauan Panthers-omistajat aikovat katsella mahdollisen rämpimisen jatkuessa? Jos valmentajan palli on ollut heiluva Miamissa, on organisaatiossa nähty myös lukuisia omistajan vaihdoksia viime vuosina, pidemmän aikavälin suuntaa ei kukaan ole pystynyt hahmottamaan. Nyt on vaihdettu valmennus, lähteekö GM seuraavaksi, ellei kurssi käänny?

Tallonilla on valtava työsarka edessä, jota ei lainkaan helpota se, ettei Etelä-Floridaan ole kehittynyt vieläkään minkäänlaista jääkiekkokulttuuria. Miami ei ole NHL-jääkiekkoilijalle se kaikkein houkuttavin työpaikka. Organisaation korpivaellus lailla päämäärää ei liioin herätä kiinnostusta. Tallon teki toisaalta hyvää työtä vuosituhannen vaihteessa ja uuden tuhannen alkupuolella rakentamalla Chicago Blackhawksien Stanley Cup-mestaruuksiin johtaneen joukkueen rungon. Tallon toi uusia, raikkaita tuulia Bob Pulfordin ja Bill Wirtzin homehduttamaan 'Hawks-toimistoon. Dale Tallon on varmastikin tämän hetken NHL-johtajista sopivin mies tämän tyyppiseen savottaan.

Garth Snown riskinotto

Alkuviikon ykkösuutinen, etenkin taalakaukaloissa, on eittämättä Buffalo Sabresin ja New York Islandersin hieroma pelaajakauppa, jossa Sabres-kapteeni Thomas Vanek ja Isles-laituri Matt Moulson vaihtoivat seuroja, lisäksi Sabres saa Saarilaisilta tulevan kesän ensimmäisen kierroksen ja vuoden 2015 toisen kierroksen varausvuorot.

Vanek oli Sabres-organisaation avainhahmoja, johtavia hyökkääjiä ja korkealla organisaation kaikkien aikojen tehotilastoissa. Hän pelaa viisivuotisen sopimuksensa viimeistä, noin 7 miljoonan dollarin arvoista, kautta. Ilman uutta sopimusta hänestä tulisi rajoittamaton vapaa agentti kesällä, jolloin hän olisi vapaa solmimaan sopimuksen minkä organisaation kanssa tahansa.

Moulson sen sijaan on osoittautunut erinomaiseksi ylivoiman sniperiksi ja tutkapariksi Long Islandin suurmies John Tavaresille. Miehet ovat lisäksi ystävystyneet ja viettäneet paljon vapaa-aikaa yhdessä, mm. kesäharjoittelun merkeissä. Myös Moulson lähestyy Vanekin tapaan sopimuksensa päättymistä ensi kesänä.

Islanders luopui siis ykkössenterinsä hyvästä ystävästä ja ketjukaverista, ainakin ylivoimalla ratkaisijaksi kasvaneesta laiturista, jonka sopimus on päättymässä tämän kauden jälkeen. Todennäköisesti Moulsonin uusi sopimus tullee olemaan rahakkaampi tämän hetkiseen reilun kolmen miljoonan taalan cap hitiin verrattuna.  Moulson ehti takoa ennen tynkäkautta - Tavaresin rinnalla - kolme noin kolmenkymmenen maalin kautta. On jännä nähdä, miten maalimäärät kehittyvät nyt, kun hän ei enää pääsekään nauttimaan A-luokan tarjoiluista. No offense, Cody Hodgson.

Vastineeksi Isles sai takuuvarman 30-40 maalin miehen, isokokoisen, mutta sulavasti liikkuvan laiturin. Vanek pääsee nyt ensimmäistä kertaa urallaan pelaamaan todellisen huippusentterin vierelle, ja Isles-entusiastit odottavat jo vesi kielellä Tavaresin tarjoiluja itävaltalaiselle. Joko rikkoutuu 50 maalia?

Entä ne kaksi varausvuoroa? Tulevan kesän ykköskierroksen vuoro ei mitä todennäköisemmin tule olemaan aivan kärkivarauksia, joten odotusarvona tälle vuorolle voisi olla esimerkiksi TOP 6-hyökkääjä tai alempien parien puolustaja. Ellei tätäkin sitten tulla käyttämään jatkokaupanteon välineenä, niin laaja Sabresin prospektiosasto jo ennestään on.

Diili jätti jälkeensä joitakin avoimia kysymyksiä. Onnistuuko kumpikaan organisaatio tekemään pitkiä sopimuksia uusien hankintojensa kanssa? Mikäli näin ei käy, nousee Sabres helposti tämän diilin voittajaksi. Toki voi olla hyvin mahdollista, ettei Moulsonin kanssa edes pyritä tekemään pidempää jatkosopimusta, vaan häntä saatetaan hyvinkin käyttää kauppatavarana siirtotakarajalla, niin heikko Sabresin alkukausi on ollut ja Vanekin kauppaamisen myötä katse on selkeästi jo käännetty tulevaisuuteen, tämän kauden menestys on jo unohdettu.

Jatkokaupanteko Moulsonilla olisi itse asiassa varsin loogista. Sabres on viime vuosien aikana onnistunut haalimaan kärkikierrosten varauksia, joita se on ajamassa sisään organisaatiossaan. Vanekista se sai jo kaksi varausvuoroa lisää, lisäksi Moulsonin, jonka voisi hyvinkin kuvitella olevan haluttua riistaa pikaista jättipottia hakevalle organisaatiolle keväällä. Sabresilla on vielä kuitenkin ratkaistavanaan eritoten Ryan Millerin, mutta myös Steve Ottin, Cody McCormickin ja Henrik Tallinderin kesällä päättyvät sopimukset. Ja nyt, kun pää on saatu auki Vanek-kaupan myötä, on varsin todennäköistä, että useampikin Sabre vaihtaa vielä palkan maksajaa.

Entä mitä tapahtuu Long Islandilla? Lähtökohtaisesti GM Garth Snown katsotaan hakevan jatkosopimusta Vanekille turvatakseen edes jonkinlaisen hyödyn kaupasta. Mikäli sitten sopimusneuvottelut näyttäisivät kariutuvan, olisi Snowlla vielä optio Vanekin kauppaamisesta siirtotakarajan kynnyksellä.

Löytääkö Vanek yhteisen sävelen Tavaresin kanssa? Paperilla kaksikko on miltei match made in heaven, toisaalta matka taivaasta kadotukseen on ennenkin ollut yllättävän lyhyt. Jos yhteispeli ei kulje, tai Vanek ei sopeudu Isles-paitaan, ei katastrofikaan ole välttämättä kaukana. Vajaa vuorokausi kaupan julkistamisen jälkeen Long Islandilla kaupan riskit vaikuttavat suuremmilta, tosin palkintokin voi olla kaiken natsatessa huomattavan suuri.

Pugilisti parrasvaloissa

Viime yön NHL-kierroksella pelattiin vain kaksi ottelua, mutta parran pärinää ehti syntyä näistäkin. Buffalo Sabresin antijääkiekkoilija John Scott lanasi rumasti - ja typerästi - Boston Bruinsin Loui Erikssonin keskialueella kolmannen erän loppupuoliskolla. Eriksson joutui jättämään kaukalon ja organisaation tiedotteen mukaan jäi paikalliseen sairaalaan seurattavaksi eikä matkustanut joukkueen mukana kohti seuraavaa otttelua.

Itse taklaus oli ruma. Eriksson oli hieman aiemmin luopunut kiekosta, kun Scott ajaa suurella vauhdilla ns. pimeältä puolelta Erikssonin yli ja tehostaa iskuaan ohjaamalla kyynärpäänsä ruotsalaisen päähän. Taklaus oli myös tarpeeton. Ottelu oli jo käytännöllisesti katsoen ratkennut. Erikssonilla ja Scottilla ei hyvin suurella todennäköisyydellä ollut minkäänlaisia keskinäisiä skismoja selviteltävänä. Sabres oli hyvin organisoitunut ottamaan vastaan Bruinsin vastahyökkäystä ja vaikutti ainakin videoklipin perusteella (itse ottelua en ole nähnyt), että Eriksson olisi mahdollisesti kurvannut kohti vaihtoaitiota kiekon päätyyn heiton jälkeen.

Scott sai taklauksestaan viiden minuutin jäähyn ryntäyksestä ja joutui tuoreeltaan puolustamaan nahkaansa tappelussa Adam McQuaidia vastaan. Bruins-luotsi Claude Julien kävi odotetusti kuumana ja vaati Sabres-kollega Ron Rolstonia tilille tilanteesta. Rolston puolestaan osoitti raukkamaisuutensa eikä ilmaantunut ottelun jälkeiseen lehdistötilaisuuteen lainkaan. Vähemmän yllättävästi Scottiakaan ei mikrofonien eteen saatu. Rolstonilta kommentteja tullaan varmuudella tivaamaan tiukasti lähipäivinä ja onkin mielenkiintoista seurata, miten hän tilanteen näkija kuinka hän yrittää asiaa selitellä. Scott sen sijaan istahtaa pikapuoliin liigan kurinpitopäällikkö Brendan Shanahanin nahkasohvalle selittelemään kolttosiaan. Veikkaukseni on, että Shanahan langettaa noin 6-10 pelin pannan tälle jättikokoiselle hyvän mielen lähettiläälle.

John Scottilla olisi saattanut pimeällä 1980-luvulla olla mahdollisuus tehdä kohtuullinen NHL-ura pugilistina, mutta nykyjääkiekossa hänelle ei ole tilausta. Jääkaapin kokoisena hän liikkuu jäällä kuin tuo samainen jääkaappi. Kiekko kestää kuljetuksen aikana lavassa ehkä eristysteipillä. Syötöt kaikuvat pitkin vastakkaista päätylautaa, ei suinkaan ketjukavereiden lavoissa. Viimeisen kahden vuoden aikana hän on pukenut NHL-otteluun 76 kertaa. Näissä otteluissa hänelle on kirjattu 26 laukausta maalia kohden, mutta 137 rangaistusminuuttia. Jostain on lipsahtanut tilastokirjoihin yksi syöttöpiste alkukaudelta 2011-12. John Scottilla on kaukaloon luistellessaan vain kaksi tehtävää: tapella tai vahingoittaa. Nykyjääkiekossa jokaisen pelaajan täytyy osata edes vähän pelatakin, pelkillä Stu Grimsonin, Mike Peluson tai Tony Twistin kaltaisilla pelotteilla ei ole enää mitään virkaa.

Scottia on helppo pitää yksin syyllisenä, mutta tulee muistaa, että ilman ronrolstoneja ei olisi johnscotteja. Ei siis ainakaan NHL:ssä. On aivan eri asia puolustaa omiaan rehellisesti, mies miestä vastaan - kuten McQuaid teki - kuin ajella rumasti puun takaa vastustajan tähtipelaajia sairastuvalle tavalla, jossa uhri ei osaa odottaa rumaa avojään taklausta. Tappelut kuuluvat edelleen jääkiekkoon, ollaan suomalaisissa, lajia seuraamattomissa, kahvipöytäkeskusteluissa mitä mieltä tahansa. Mutta tällaiset cheap shotit, joiden ainoana tarkoituksena on vain saattaa vastustajan offensiivit sairastuvalle eivät kuulu jääkiekkoon. Eivät niiden toteuttajat, eivätkä liioin tilaajat, tässä tapauksessa käskyttäjät vaihtopenkkien takaa. Jääkiekko on kehittyy jatkuvasti, se tulisi myös Ron Rolstonin oppia.

Dion Phaneuf ja Toronton dilemma

Dion Phaneufista odotettiin seuraavaa suurpuolustajaa NHL-kaukaloihin hänen johdettuaan Kanadan juniorimaajoukkue MM-kultaan viimeisenä juniorivuotenaan ja tultuaan valituksi junioriliiga WHL:n vuoden puolustajaksi toidena kautena peräkkäin. Jo kahta vuotta aiemmin Calgary Flames oli varannut Phaneufin ensimmäisenä varauksenaan koko varaustilaisuuden yhdeksäntenä nimenä. Albertassa uskottiin uuden Al MacInnisin löytyneen.

Phaneufin NHL-uran alku lupasi hyvää. Tulokaskaudellaan hän rikkoi organisaationsa tulokkaiden maaliennätyksen ja hänet nimettiin ehdolle vuoden tulokkaalle annettavaan Calder Memorial Trophyyn, itse palkinto meni lopulta Alexander Ovetshkinille. Phaneufin kehitys eteni progressiivisesti ja varsin pian hän ottikin puolustuksen johtajan viitan kannettavakseen heikohkossa Flames-organisaatiossa. Kolmannella NHL-kaudellaan Phaneuf oli liigan johtavia siniviivapelotteita ja kauden päätteeksi ehdolla liigan parhaaksi puolustajaksi. Hän niitti mainetta raudanlujalla lyöntilaukauksellaan sekä avojään pommeillaan, jotka nousivat suorastaan käsitteeksi ympäri liigaa. Phaneuf oli todella matkalla kohti liigan dominointia.

Mitä sitten tapahtui? Phaneufin kehitys ei enää edennyt eksponentiaalisesti, vaan kehitys suorastaan pysähtyi. Koko NHL-uran alkutaipaleita vaivannut epätasaisuus löi leimansa eritoten Phaneufin kiekolliseen peliin. Hän pelasi epävarmasti, haparoiden. Luja lyöntilaukaus ja luita murskaavat avojään taklaukset olivat edelleen mukana, mutta kokonaisuus aiheutti huolta Flames-johdossa.

Tammikuussa 2010 Dion Phaneufin ura sai uuden suunnan. Hänet kaupattiin jääkiekon mekkaan, Toronto Maple Leafsin sini-valkoiseen vaahteranlehtipaitaan jättikaupassa, jossa seitsemän pelaajaa vaihtoi osoitetta. Phaneufista ei tullut uutta Al MacInnisiä, mutta Maple Leafs-optimistit toivoivat hänestä uutta Börje Salmingia, tai edes uutta Bryan McCabea. Pessimistit pelkäsivät uuden Dmitri Yuskevitchin saapuneen.

Kesällä 2010, osana GM Brian Burken pyörittämää pyörremyrskyä, jolla perinteisestä organisaatiosta pyrittiin tekemään menestyvä NHL-joukkue, Dion Phaneufista tehtiin Toronto Maple Leafsien historian 18. kapteeni. Phaneufin hankinta oli iso osa Burken pajatsoa, hän oli Burken rakastama perikanadalainen jääkiekkoilija, luontainen johtaja. Burken aikakautta kesti alkuvuoteen 2013 saakka, jolloin mies sai tylysti potkut ja hänen tilalleen palkattiin mm. Vancouver Canuksissa kannuksensa hankkinut Dave Nonis. Jo samana keväänä Torontossa juhlittiin ensimmäistä pudotuspelipaikkaa kahdeksaan vuoteen. Vielä aika suurmenestykselle ei ollut kypsä, sillä Boston Bruins pudotti kanadalaiset jatkosta pudotuspelien avauskierroksella matkallaan kohti Stanley Cup-finaaleja.

Myös kapteeni-Phaneuf pelasi, ja pelaa yhä, epätasaisesti. Ajoittain hän saattaa olla maaginen, kun taas seuraavassa hetkessä hän pelaa itsensä ulos tilanteesta ryntäämällä liian innokkaasti hakemaan hänelle tyypillistä kovaa avojään pommia. Phaneufin sopimus on katkolla keväällä ja Torontossa spekuloidaankin jo, miten Maple Leafsien tulisi toimia kapteeninsa suhteen. Onko hän todella 6.5 miljoonan taalan arvoinen? Vaikka miehen CV:tä koristaakin Calder- ja Norris-ehdokkuudet sekä lukuisia All Star-otteluvalintoja, juuri Phaneufin epätasaisuus on se seikka, mikä mietityttää eniten Nonisin esikuntaa. On selviö, ettei Phaneuf ole 28:aan ikävuoteensa mennessä kehittynyt aivan sellaiseksi jääkiekkoilijaksi, jota optimistisimmat arviot antoivat luvan odottaa. Dion Phaneuf on kuitenkin Maple Leafs-puolustuksen selkeä johtaja, jonka roolia pukukopissa ja nuorempien pelaajien mentorina ei voi vähätellä. Lukuunottamatta Paul Rangeria (29v) ja John-Michael Lilesia (32v), on Toronton puolustus nuori, keski-iältään 24.3 vuotta. Dion Phaneuf on parhaimmillaan näille nuorille miehille esikuva ja oiva mentor. Hänestä ei tullut MacInnisia tai Salmingia, muttei sentään Yuskevitchiakaan.

Pitkä päätyyn ja perään

Puolitoista NHL-ottelua on nyt seurattu ensi kerran vajaaseen pariin vuoteen, kiitos Viasat Hockey Finland-kanavan, joka näkyi kuluneen viikonlopun ajan ilmaiseksi myös taloudessamme. Melko suppea otanta, mutta tämäkin määrä maailman parasta jääkiekkoa näyttäisi riittävän sytyttämään uudelleen kipinän ja jo vähän väljähtäneen rakkauden välillämme. Siis blogistin ja NHL-jääkiekon. NHL taitaa sittenkin olla suurta ja kaunista.

Tälle kaudelle NHL-kaukaloihin lanseerattiin joitakin sääntömuutoksia, joista tärkeimmät ovat koskeneet maalivahdin varusteita, maalin koon pienentämistä sekä selkeimmin itse peliin vaikuttavaa uutta pitkä kiekko-sääntöä.

Niin kutsuttu hybridi-pitkä, jossa yhdistyvät perinteinen pohjoisamerikkalainen ja modernimpi Euroopassa ja kansainvälisissä kaukaloissa käytetty sääntö, otettiin siis käyttöön NHL:ssä tämän kauden alussa. Sääntöähän ehdittiin testata viime syksynä NHL:n työsulun aikana AHL-peleissä ja täksi syksyksi sääntö otettiin käyttöön pelaajayhdistyksenkin lopulta sääntömuutoksen hyväksyttyä.

Kaikessa yksinkertaisuudessaan uusi sääntö yhdistää siis aiemmin eri liigoissa käytössä olleet pitkä kiekko-säännöt. Mikäli pitkä kiekko-tilanteessa puolustuspelaaja on kiekon tavoittelukisassa vastapeluriaan edellä B-pisteiden tasolla, sovelletaan eurooppalaista sääntöä, jolloin pitkä kiekko vihelletään kiekon ylitettyä päätyviivan. Mikäli puolestaan hyökkääjä on kilpaluistelussa edellä samaisella B-pisteiden tasolla, astuu voimaan vanha pohjoisamerikkalainen sääntötulkinta.

Sääntömuutos on ilman muuta onnistunut eikä ainakaan henkilökohtaisen seurannan perusteella ole vaikuttanut mitenkään negatiivisesti ottelutapahtumaan. Useat loukkaantumiset, joita kiekon tavoittelutilanteissa ehti syntyä (Kurtis Foster, Joni Pitkänen) johtivat julkiseen debattiin ja sääntömuutokseen, ja tässä vaiheessa vaikuttaa siltä, että sääntö on tullut jäädäkseen eikä tietääkseni isommalti valitusvirsiä ole vielä kuulunut. Jopa NHL-pelaajayhdistys, joka yleensä vastustaa lähes tulkoon kaikkea uutta, on ollut yllättävän hiljaa. On todennäköistä, että nykyisellä sääntölinjauksella aiemman kaltaisia loukkaantumisia tulisi sattua vähemmän eikä peli toisaalta passivoidu, kuten eurooppalaisessa pitkä kiekko-säännössä, jossa helposti alkoi keskialueen rusettiluistelu kiekon tavoittelun sijaan.

Suomalaisittain taalakaukaloiden laidoilla jännitys tiivistyy ainakin Pittsburghissa ja Buffalossa. Ennen kauden alkua media kihisi innosta, olihan alkamassa mitä suurimmalla todennäköisyydellä Teemu Selänteen vihoviimeinen NHL-kausi. Nyt, kun uusi kausi on joitakin otteluja vanha, on kotimaisiin otsikoihin noussut uusi polvi; nuoret NHL-tulokkaat Sasha Barkov, Rasmus Ristolainen ja Olli Määttä. Eritoten Pittsburgh Penguinsin Määttä ja Buffalo Sabresin Ristolainen ovat yllättäneet useimmat expertit kypsillä otteillaan.

NHL-sääntöjen mukaan Kanadan junioriliigoista tuleva alle parikymppinen tulokas voidaan palauttaa loppukaudeksi takaisin juniorijoukkueeseensa, muttei farmijoukkueeseen. Muussa tapauksessa pelaaja tulee pitää NHL-joukkueessa loppukauden ajan ja hänen tulokassopimuksensa astuu voimaan täysimääräisenä. Tällä hetkellä Pennsylvaniassa pohditaankin kuumeisesti, mikä olisi organisaatiolle ja Määtälle itselleen paras tapa toimia: jääkö Määttä NHL:ään koko kaudeksi vai pelaako hän vielä yhden kauden OHL:ssä. Muutaman ottelun kuluttua tiedämme enemmän.

Ristolainen puolestaan oli viime yön kierroksella ns. healthy scratch eikä siis pukenut itse otteluun ja ainakin joissain pohjoisamerikkalaisissa medioissa pohdittiin hänen mahdollisella farmikomennuksellaan. Mitä ilmeisimmin Ristolainen olisi kuitenkin jälleen pelaavassa kokoonpanossa Sabresin seuraavassa ottelussa. Toivotaan kovasti vastuuta ja luottoa nuorelle puolustajajätille!

Menneen ajan haamu

Mitä olisi CBC-kanavan legendaarinen jääkiekkolähetys Hockey Night In Canada ilman vähintään yhtä legendaarista valmentajaa ja kommentaattoria Don Cherrya? Mies herättää intohimoja, puolesta ja vastaan, jo pelkällä pukeutumisellaan, mutta suunsa avattuaan hän vasta otsikoihin nouseekin.

Cherryn NHL-ura pelaajana typistyi ainoastaan yhteen otteluun, mutta penkin takana hän kesti vajaan kymmenkunta vuotta huipputasolla, jona aikana hän voitti kertaalleen kauden parhaan valmentajan Jack Adams-palkinnon. Komea saavutus, mutta varsinaiset kannuksensa Cherry on hankkinut suurena kiekkopersoonana median puolella. Cherry on tehnyt paljon hyvää PR-työtä jääkiekolle ja tietää paljon jääkiekosta, mutta pääasiassa tullut vuosien saatossa kuuluisaksi mitä älyttömimmistä, vanhanaikaisimmista ja sopimattomimmista möläytyksistään, joissa pääosassa ovat yleensä olleet Pohjois-Amerikassa leipäänsä tienaavat pehmeät, heikot ja tarpeettomat eurooppalaiskiekkoilijat. Nuo säälittävät eurooppalaiset kun ovat tulleet rapakon taakse viemään omien kylien pojilta työpaikan. Ja käyttävät vielä visiiriäkin.

Toki iso osa Cherryn tv-persoonaa on tätä varten luotua ja ylinäyteltyä, mutta on don Don ollut jo valmentajaurallaan perinteisen (lue vanhanaikaisen), old time hockeyn kiivas puolesta puhuja. Hänen valmentamansa 1970-luvun loppupuolen Boston Bruins tunnettiin fyysisestä, jopa väkivaltaisesta pelityylistään, jota lempinimi Big Bad Bruins hyvin kuvaa. Kommentaattorina Cherry ei ole onnistunut uudistumaan, vaan jämähtänyt 70-luvulle mielipiteineen, josta toki suuri yleisö repii myös rutkasti huumoria. Donald Stewart Cherryyn pitää osata suhtautua riittävällä annoksella huumoria, häntä  ei tule suin surminkaan ottaa vakavasti. Saati tosissaan.

Toivottavasti tämä muistetaan Pohjanlahden vastarannallakin, jossa olisi aihetta pienimuotoisiin mellakoihin. Herra Cherry nimittäin onnistui jälleen kerran nostattamaan kohtalaisen myrskyn vesilasissa tokaistuaan, ettei Colorado Avalanchen loistava Gabriel Landeskog olisi sopiva valinta joukkueensa kapteeniksi. Miksikö? Koska hän on parikymppinen. Ja ruotsalainen. Tyypillistä Cherryä.

Mitä muuten tapahtuu Hämeenlinnassa? Ilmeiset skismat kapteeni Ville Viitaluoman ja päävalmentaja Kai Raution välillä käynnistivät teatterin, jonka toista (tai ties monettako) näytöstä odotellaan. Ensin päävalmentaja Rautio riisti kapteeniuden Viitaluomalta. Näinhän päävalmentaja käsittääkseni yhä edelleen voi tehdä. Kohta kuultiin, kuinka Viitaluoma oli "joukkueen sisäisellä päätöksellä" nostettu uudelleen kapteeniksi ja päävalmentaja Rautio hyllytetty vetovastuusta.

Mitä tästä pitäisi ajatella? Tässä vaiheessa on todettava, ettei blogisti tosiaankaan tiedä lähimäinkaan kaikkia yksityiskohtia, mitä joukkueessa tapahtuu, vaan on täysin median kautta tulleen informaation varassa. Mutta syntynyt tilanne vaikuttaa valitettavasti siltä, kuin joukkuetta ei johtaisikaan päävalmentaja vaan sen tähtipelaaja ja kapteeni. Kun häntä ei valmentajan temput miellytä, alkaa kapinaliike, joka sysää päävalmentajan paitsioon ja pönkittää tähtipelaajan egoa ja asemaa. Eihän tilanne voi mennä näin, eihän? Sillä mistä joukkue enää Raution jälkeen valmentajaa löytäisi? Kuka haluaisi tulla töihin organisaatioon, jossa päävalmentajalla on vastuu, muttei minkäänlaista valtaa?

Rakkaudesta lajiin

Jääkiekko. Hockey. Pohjoisen pallonpuoliskon merkittävin joukkuelaji vai pienen piirin neppailua? Miltei jokaisella meistä on mielipide jääkiekosta. Oma jääkiekkotaustani on vahva ja kitkerä. Junioriura päättyi jonkin verran happamissa merkeissä miltei parikymppisenä lukiolaisena, kun panostusta olisi tarvinnut selkeästi lisätä, mikäli harrastusta olisi halunnut vielä jatkaa. Toisaalta kotipaikkakunnallani paikallisen jääkiekkoseuran juniorityö oli jo tuolloin lipsahtanut, sanoisinko, väärille urille. Juniorivalmennukseen ei pahemmin vaivauduttu panostamaan, vaan valmentajina nähtiin toinen toistaan persoonallisempia veijareita. Tuohon aikaan jääkiekon lopetti kokonaan yllättävän iso osa ikäluokastamme. Kertonee olosuhteista tuokin.

Sittemmin jääkiekko pysyi vuosikausia pinnalla, toki rooli oli vaihtunut kaukalosta television ääreen, pelaajasta seuraajaksi ja kommentaattoriksi. Tämän vuosituhannen ensimmäisellä vuosikymmenellä saavutettiin huippupiste, jolloin seurasin eritoten pohjoisamerikkalaista jääkiekkoa intensiivisesti toimien samalla Jatkoaika.com-jääkiekkosivuston NHL-toimituksen jäsenenä ja jonkin aikaa aktiivisena blogistinakin, aihepiirinä pysyessä edelleen aidattu jäinen kaukalo, kokoa 60 m x 30 m. Oli muuten nostalgista lueskella noita vanhoja blogitekstejäni. Nuoruuden angsti välittyy kovin selkeästi toista teksteistä, vai mitä sanotte?

Sitten se loppui. Pikkuhiljaa jääkiekko alkoi kyllästyttämään. Motivaatio seurata NHL:ää, AHL:ää ja Kanadan junioriliigoja alkoi laskea. Ei tuntunutkaan enää mielekkäältä etsiä uusia näkökulmia, joista kirjoittaa. Ilmeisesti turnausväsymys iski. Tätä kaikkea oli kuitenkin tehty harrastusmielessä opiskelujen ja töiden ohessa, mistään ansiotyöstä ei suinkaan ollut kyse. Kuitenkin jonkinlainen kipinä toimittamisesta jäi kytemään.

Jääkiekko unohtui totaalisesti pariksi, kolmeksi vuodeksi. Juuri ja juuri tiesin LA Kingsin Stanley Cupista. Kotoisen SM-Liigan mestareista ei ollut rehellisesti sanottuna minkäänlaista käsitystä. Bratislavan kevättä pyrin välttelemään niin hyvin kuin se suinkin oli mahdollista, täysin median ulkopuolelle ei kuitenkaan ollut halua jäädä. Jääkiekon korvasi toiset lajit. Esiin nousi kestävyysurheilulajeista jaloin, maantiepyöräily. Jenkkifutis, koripallo ja jalkapallo tulivat tilalle. Jossain kyti edelleen se sama kipinä. Reilun vuoden mietin blogistin uudelleen synnyttämistä, urheilusta teki mieli kirjoittaa. Teki mieli kovasti.

Niin sai lopulta alkunsa tämä blogi. Nyt on jälleen motiivi ja foorumi kirjoittaa, tuottaa jälleen tarinoita, tällä kertaa laajemmassa kontekstissa. Aihepiiri olisi "vain" jääkiekkoa laajempi, kuitenkin urheilu olisi keskiössä.

Tänä syksynä, ensimmäisen kerran ehkä noin puoleentoista vuoteen, jääkiekko alkaa tuntua kiinnostavalta. NHL-kauden alla kuuntelin poikamaista intoa täynnä YLE Puheen NHL-iltaa, jossa spekuloitiin nyt jo alkanutta kautta. Yhtään kausiennakkoa en ole lukenut. Kertaakaan en ole NHL:n verkkosivuille ajelehtinut. Vielä. Ehkä rakkaus lajiin ei sittenkään täysin kuollut. Ehkä uuden kauden alla muuttuneiden jääkiekon TV-oikeudet ja tähän liittynyt markkinointi vaikutti blogistinkin psyykkeeseen. Tällä kertaa positiivisesti. Täydellistä paluuta entiseen ei varmasti tule. Jääkiekko ei nousse ykköslajikseni, ei ainakaan tänä talvena. NHL-otteluita en pääse seuraamaan kuin korkeintaan satunnaisesti. Mutta ehkä pehmeä lasku voisikin olla viisasta. Jääkiekkoaiheisia blogitekstejä näin alkuun? Näkökulmia, kolumneja? Aloitetaan näin ja katsotaan, kuinka blogistin käy uusvanhan ihastuksensa kanssa.

Tiki-taka evoluution silmässä

Mannereurooppalainen huippujalkapallokausi on pyörähtänyt kauttaaltaan käyntiin ja esimakua voimasuhteista on jo nähty. Brittein saarilla Celtic nousi Suomessa kiinnostavuudessa uusiin sfääreihin, Jose Mourinho jää taktisesti entisen opetuslapsensa jälkeen, Unelmien Teatterilla roolitus hakee muotoaan ja kokenut ranskalaisvelho on jälleen näyttämässä arvostelijoilleen Pohjois-Lontoossa.

Espanjan kentillä puolestaan ihmetellään pääkaupungin ykkösjoukkueen tuhlausintoa ja uutta katalonialaiskäskijää. Italiassa ihastellaan Ikuisen Kaupungin ikinuoren sankarin uutta loistoa ja Juventuksen tulevia keskikentän johtajia.

Mutta upeinta jalkapalloa pelataan, näistäkin huolimatta, eteläisessä Saksassa. Bayern Münchenin pelinjohtajaksi tuli tälle kaudelle eittämättä valtavien paineiden alla sapattivapaalta tämän hetken kuumin valmentajavelho, entinen huippupelaaja ja Barcelonan jo maailman parhaaksi seurajoukkueeksi johtanut Josep Guardiola. Jupp Heynckesin (toistaiseksi) viimeiseksi jääneellä kaudella baijerilaiset voittivat kaiken mahdollisen niin kotona kuin Euroopassakin ja innokkaimmat olivatkin valmiita lynkkaamaan Guardiolan ennen ensimmäistäkään ottelua Allianz Areenalla. Samaan aikaan baijerilaisjohto Matthias Sammer puhemiehenään puolusti kiivaasti espanjalaisvallankumousta median kynsissä. Eikä syyttä.

Guardiolan ja Etelä-Saksan ylpeyden kohtaaminen alkoikin ainakin odotuksiin nähden kulmikkaasti, mutta viime aikoina näyttää renessanssi olevan hyvää vauhtia toteutumassa. Guardiola teki heti kättelyssä joitakin kontroversaaleja muutoksia Heynckesin aikaan. Laitapakki-kapteeni Philip Lahmin hän sijoitti keskikentän pohjalle, paikalle jota media ihmetteli varsin kovaäänisesti. Thiago Alcantaran värväys ja Luiz Gustavon myynti saivat myös kulmia kohoamaan.

Mutta katsokaa nyt, missä mennään. Bayern pelaa Euroopan ylivoimaisesti parasta, kauneinta, viihdyttävintä ja mikä tärkeintä, tehokkainta jalkapalloa. Joukkueen keskikentän pelinrakentelu, Barcelonassa Guardiolan hioma maata pitkin junan lailla etenevä lyhytsyöttöpeli, jossa pallo liikkuu nopeasti eteen, taakse, laitoihin takaisin keskelle ja lopulta vääjäämättömästi vastustajan verkon perukoille, on pikku hiljaa iskostumassa baijerilaisjoukkueen alitajuntaan. Lahm ja Bastian Schweinsteiger katkovat vastustajan avauksia ja avaavat omaa hyökkäystä hämmentävän tehokkaasti. Joukkueen hyökkäyspelin tärkein mies, Toni Kroos, tekee kaikkea ja tekee kaiken oikein. Hän sijoittuu hyvin, tekee paljon syötön katkoja. Hän liikkuu energisesti tyhjiin väleihin pelattavaksi. Hän juoksee laitaan ja taas keskelle. Hän järjestää ja viimeistelee maaleja.

Bayernin peli ei kuitenkaan ole pelkkää tiki-takaa. Guardiola on, aiemmasta poiketen, antanut luvan pelata myös suoraviivaisemmin. Bayern hakee myös pitkiä syöttöjä kärkeen ja nopeille laitureille Robbenille ja Riberylle. Tämä, jos mikä on uutta evoluutiota Barcelonan vuosiin.

Kuinka baijerilaisen tiki-takan evoluutio etenee? Olisi helppo sanoa Guardiolan poppoon marssivan helppoon bundesliigamestaruuteen ja murskaavan Englannin, Italian ja Espanjan kovat kilpakumppanit eurooppalaisilla viheriöillä. Onneksi jalkapallossa on muitakin muuttujia kuin pyörivä pallo. Kausi on pitkä ja vasta aluillaan. Loukkaantumisilta tuskin baijerissakaan täysin vältytään ja tässä tilanteessa nähdään, miten Bayernin varamiehet ovat sisäistäneet Pepin opit. Ja onhan takavuosina nähty, ettei tiki-takakaan ole välttämättä voittamaton, kuten viime keväänä Bayernin teurastaessa Barcelonan Mestareiden liigassa. Mutta entä tämän vuotinen Guardiolan kehittynyt tiki-taka? Keväällä nähdään.

Pyöräilyn pyhiinvaellusmatkalla

Maantiepyöräilykauden viides ja viimeinen monumenttiklassikko, Pohjois-Italiassa ajettava Lombardian ympäriajo, Il Lombardia, ajettiin eilen. Lombardian maakunnan ylpeys, joka on vuosien saatossa luonut useita hienoja tarinoita ja legendoja ajettiin tällä kertaa vaihtelevassa säässä. Putoavien lehtien kilpailu kierteli mäkisessä maastossa Bergamosta Leccoon vastaavalla reitillä kuin vuotta aiemminkin, jolloin voittajaksi hyytävässä syyssateessa valikoitui espanjalainen jyrkkien nousujen erikoismies Joaquin "Purito" Rodriquez. Viime syksynä Purito jätti viimeiset kilpakumppaninsa viimeisellä Villa Verganon nousun jyrkänteellä. Paikassa, jonka Purito mitä ilmeisimmin merkkasi viime syksynä tarkasti mieleen.

Tämän vuoden kilpailussa samainen mäkitykki jätti jälleen pääryhmän haastajansa samaisessa nousussa, miltei metrilleen samaan kohtaan ajoitetussa rajussa iskussa, jota yksikään väsynyt huippupyöräilijä ei pystynyt seuraamaan. Loppumatkan viimeiset kilometrit Purito ajoi kovaa, mutta varmasti ja Leccon kaduilla oli jo aikaa tuulettaa monumenttiklassikon voittoa ja pyyhkiä ainakin osan edellisen viikonlopun MM-pettymyksestään. Tuolloinhan Espanjan nimimiehet eivät lopun ylivoimastaan huolimatta onnistuneet sateenkaaripaidan valloituksessa, vaan jäivät pettymyksekseen himmeämmille mitaleille miesammattilaisten MM-kisassa Firenzessä.

Il Lombardia, La classica delle foglie morte, on ollut MM-kisojen jälkeisen ajan pyöräilymaailman draaman näyttämö. Juuri tässä kilpailussa tuore maailmanmestari on ensi kertaa esiintynyt maailmanmestarin sateenkaaripaidassa. Kilpailu on Italian urheilusyksyn merkkitapaus, se kaikkein suurin ja kaunein, jota koko pyöräilevä Italia odottaa. Kilpailua ovat vuorollaan dominoineet sellaiset takavuosien suuret italialaiset ketjunpyörittäjät kuin Michele Bartoli, Damiano Cunego ja Paolo Bettini. Jo kilpailun alkuvuosina suurpyöräilijät Constante Girardengo, Alfredo Binda ja Fiorenzo Magni ovat nostattaneet huumaa Como-järven ympäristössä ja luonnollisesti Italian pyöräilypyhimykset Fausto Coppi ja Gino Bartali ovat menestyneet myös putoavien lehtien kilpailussa.

Il Lombardia eroaa kaikista muista viidestä monumenttiklassikosta (Milano-San Remo, Flanderin ajo, Pariisi-Roubaix, Liege-Bastogne-Liege) omalaatuisella mäkisyydellään. Kevään ensimmäisessä suurklassikossa, Italian Rivieralla loppumatkansa kulkevassa La Primaverassa, ylitetään capot, Cipressa ja  Poggio. Ronde Van Vlaanderenin aikana on noustava lukuisten lyhyiden nupukivinousujen, bergien, yli. Pohjoisen Helvetissä kohti Roubaixin velodromia ei mäkiä nähdä, mutta sitäkin vaikeampaa, huonopintaista nupukivitietä kymmenien kilometrien matkalta. Ardennien Kuningatar sisältää jo pidempiä nousuja, muttei kuitenkaan aivan lombardialaisia vastaavia. Voisikin sanoa Il Lombardian olevan kuin vuoristoetapin ja mäkisen yhden päivän klassikon yhdistelmä, sekoitus pahimpia puolia kummastakin.

Mikä tekee Il Lombardiasta niin legendaarisen? Kuten muutkin klassikot, on myös Lombardian kierroksella pitkä, yhtämittaisena jatkuva historia. Sen reitti on toki elänyt, mutta pysynyt merkittäviltä osiltaan samankaltaisena vuodesta toiseen. Sen historiaa ovat vuosien saatossa kirjoittaneet maailman parhaat pyöräilijät Kannibaali-Eddy Merckxistä lähtien. Lombardian historia on vuosien saatossa tuottanut useita myyttisiä vuoria, mutta yksi lienee muita legendaarisempi, Il Ghisallo. Legendaarinen oli myös silloisen maailmanmestari Bettinin voitettua Il Lombardian valtavassa tunnemyrskyssä; hänen veljensä oli menehtynyt auto-onnettomuudessa vain viikkoa aiemmin. Bettini iski irti juuri Ghisallossa ja ajoi maaliin voittajana silmät kyynelissä.

Ghisallon huipulla sijaitsevaan pikkukylään perustetusta Madonna del Ghisallon kappelista on tullut merkittävä osa Lombardian kierroksen historiaa. Kuutisenkymmentä vuotta sitten paavi Pius XII julisti Madonnan suojelupyhimyksekseen, tätä juhlistava symbolinen soihtukulkue vuorelle kulki, tottakai, aikansa suurmestareiden Coppin ja Bartalin johtamina. Ghisallon kappeliin kertyi vuosien saatossa lukuisia pyöräilijöiden lahjoittamia muistoesineitä, joille Coppin ja Bartalin ajan "kolmas mies"Fiorenzo Magni perusti kappelin läheisyyteen. Sittemmin museosta on tullut oikea pyhiinvaelluskohde pyöräilyfanaatikolle; tuonne on onnistuttu keräämään iso osa maantiepyöräilyn historiaa, muiden muassa Merckxin, Bartalin, Coppin ja jo edesmenneen entisen Lombardia-voittajan Franco Ballerinin voittovälineitä.

Kun populisti potkut sai

Vielä viikko sitten oli tarkoitus, että nyt tällä palstalla tehtäisiin läpileikkaus menneeseen pyöräilykauteen henkilökohtaisella tasolla, mutta uudelleen lämmennyt syyssää polttelee palaamaan teille ja jatkamaan pyöräilykautta vielä vähän aikaa. Ja mikäpäs sellainen pyöräilijä olisi, joka ei satunnaisesti sanojaan söisi. Näin ollen blogisti ottaa vielä aikalisän pyöräilykauden päättymisen suhteen ja mitä todennäköisemmin löytää itsensä viikonloppuna Trek Domanensa satulasta syksyistä asfalttia mittaamasta. Palataan siis kausiyhteenvetoon viimeistään ensilumen aikoihin.

Blogisti näki unia viime yönä. Ja mikä mielenkiintoisinta, tällä kertaa uni oli niin todentuntuinen ja ajankohtainen, että se sai aamulla herättyä suorastaan naurahtamaan. Unessa nimittäin kirjoitin varsin realistisen oloisesti joko blogitekstiä tai sanomalehtikolumnia eilisen kuumimmasta sisäpoliittisesta aiheesta, populisti-Jameksen poliittisen uran äkkiputouksesta. Vai tulisiko kuitenkin sanoa poliittisen uran päättymisestä? Koska näinhän tässä käynee, kun herra Hirvisaari mitä ilmeisimmin tulee saamaan kengän kuvat takalistoonsa niin puolueestaan kuin tämän eduskuntaryhmästäkin. Yksikään itseään vakavasti ottava puolue ei tule miestä joukkoihinsa värväämään eikä yhden populistin yritys tule kantamaan enää seuraavien vaalien yli.

Mediassa on, kuten oikein onkin, jo kuumeisesti pohdittu tapahtumasarjan syvällisempiä merkityksiä. Virallisestihan Hirvisaaren potkut selitettiin viimeisellä toilailulla lukuisten lievempien sähläilyjen jälkeen. Toisaalta haluttiin tuoda esille, ettei antisemitismia tulla sallimaan. Kuitenkin esille on nostettu mahdollinen yhteys emäpuolueen tuleviin taistoihin niin kotimaan kuin Euroopan kartoilla. Liittyikö tämä kuitenkin jollain tavalla tuleviin vaalipropagandoihin? Tehtiinkö Hirvisaaresta vain pelinappula perussuomalaisessa populismissa?

On kuitenkin selvää, että Hirvisaaren aiemmat meriitit, joista häntä on nuhdeltu, erotettu määräajaksi ja heristelty sormella, olivat sytyttäneet kipinän sytytyslangassa. Lähtölaskenta oli käynnistynyt jo hyvä tovi sitten. Toiveissa olisikin, että poliittinen kenttä voisi siistiytyä eikä vastaavankaltaisia ihmisvihaajia enää nostettaisi jalustalle eikä heille annettaisi kaipaamaansa julkisuutta. Äänestäjähän asian loppujen lopuksi ratkaisee, joten..no, aina toivoa voi.

Tänään on sulateltu myös eilen julkaistua kansallista ravitsemussuositusta, jossa on painavaa asiaa mustaa valkoisella. Suositus oli odotettu ja on kaiken kaikkiaan mielestäni erittäin onnistunut. Rasvojen laatuun tulee kiinnittää huomiota ja lisäämään kasvi- ja kalarasvojen määrää. D-vitamiinia tarvitaan lisää. Lihavalmisteita tulee vähentää, kuten myös valkoista viljaa. How simple is that? Tuohon kun vielä liitetään riittävä määrä kestävyysliikuntaa, tulisi ylipaino-ongelman olla helpommin hallittavissa. Kunpa vain kotimainen ihminen olisi niin älykäs, että se uskoisi lukuisten asiantuntijoiden laatimaa dokumenttia, joka pohjautuu lukuisiin tieteellisiin tutkimuksiin.

Hännän heilutuksen lyhyt oppimäärä

Ihmisen paras ystävä ja metsästysporukan piristäjä. Tällä ei tässä yhteydessä tarkoiteta pietarilaista ilotyttöä vaan suden kesyä jalostettua muotoa, koiraa. Koira, lääkärikunnan toisella kotimaisella Canis lupus familiaris, on vanhin ihmisen kesyttämistä eläimistä. Eri lähteisiin nojautuen koiran kesyynnyttäminen on alkanut kutakuinkin samaan aikaan, kun ihminen alkoi viljellä maata. Ihmisen ja koiran liitto on siis jo hyvin pitkäikäinen. Kesyn koiran evoluutio ihmisen lähipiirissä on kulkenut karjan paimentamisesta riistan jäljestämiseen ja edelleen ihmisen syliin sohvalle ja viereiselle paikalle sänkyyn, täysivaltaiseksi perheen jäseneksi ja harrastuskaveriksi lenkkipoluille, näyttelyihin ja agilityradoille.

Oma suhteeni koiraan on kokenut melkoisen renessanssin viimeisen viiden vuoden aikana. Ensimmäiset kokemukset koiraan tulivat poikavuosina lapsuudenperheeseemme yllättäen saapuneesta uudesta perheen jäsenestä, Suomen kansalliskoirasta. Sittemmin koko nuoruus ja  aikuisuuteen kasvaminen sujui koirattomasti, ainoastaan ystävien koiraharrastuksia turvallisen välimatkan päästä sivusta seuraten. Vielä tuolloin oma suhteeni koiraan oli vasta kehittymässä.

Kaikki muuttui parisuhteen myötä. Rakastumisen ja parisuhteen perustamisen myötä oli ajan kysymys, milloin pikkukoira tepsuttelisi oman arvonsa tuntien asuntomme ovesta sisään, niin suuri ja pitkäikäinen haave oma koira oli vaimolleni ollut. Näinhän lopulta kävikin, kihlautumistamme seuraavana päivänä. Parisuhteemme vakiintumisen jälkeen oli lapsen aika.

Renessanssi kiihtyi. Kuten aiemmin on jo käynyt ilmi, esikoiskoiralapsemme Fiona rakastui isäänsä, ja isä rakasti lastaan ensikohtaamisestaan lähtien. Hän päätyi nukkumaan sänkyyn, pääasiassa peittoni helman päälle (vaikka alunperin tarkoitus olikin, ettei koira sänkyyn tulisi, muuttui mielemme ensimmäisenä iltana). Pienen perheemme yhteiset kävelylenkit tulivat osaksi päivärutiineja. Jatkossa suunnittelimme kaikkia menojamme Fionan ehdoilla. Olin hyvää vauhtia matkalla kohti sitä koiranomistajan haavemaata, jollaiselle hymähtelin vielä viitisen vuotta aiemmin. Niin ihminen(kin) voi muuttua. Kehittyä.

Kolme vuotta on vierähtänyt tuosta syyskuisesta hetkestä, jolloin esikoiskoiramme Fiona muutti kotiimme. Sittemmin Fiona on saanut pikkuveljen ja oma evoluutioni koiraisäksi on syventynyt progressiivisesti. Kuluneen kolmen vuoden aikana uskoisin oppineeni valtavasti alasta, joka oli ennen kyseistä ajanjaksoa vielä koko lailla hämärän peitossa. Lemmikkikoirien ruokavalio, liikunta ja kasvatus ovat tulleet tutummiksi ja samalla jonkinasteinen kriittisyys aihetta kohtaan on myös herännyt tietoisuuden lisäännyttyä. Koira -rodusta riippumatta- tarvitsee tietyn määrän liikuntaa ja muuta aktivointia päivittäin, pelkkä aamulenkki kerrostalon ympäri ei ole yhdellekään koiralle riittävä määrä liikuntaa, vaan saa lemmikin ennemmin tai myöhemmin hyppimään seinille. Tässä tilanteessa on sitten koiranomistajan turha ihmetellä lemmikkinsä käyttäytymisongelmia. Ongelma löytyisi peiliin katsomalla, mikä valitettavasti on usealle länsimaiselle ihmiselle tekemätön paikka.

Jokakeväiseen kuumaan perunaan, koiran ulosteiden keräämiseen tai pikemminkin keräämättä jättämiseen myönnän suhtautuvani puritaanisesti. Minunkin mielestäni on inhottavaa joutuessaan lenkeillään väistelemään läjiä keskellä jalkakäytäviä. Maalaisjärjen käyttö on toki edelleen sallittua enkä itsekään kiertele ojien pohjia koiriemme jätöksiä noukkimassa. Mutta eikö edes teiltä ja kevyen liikenteen väyliltä voisi alistua ne koiran kakat poimimaan? Toki kynnystä tähän nostaa varmasti ainakin nykyisen kotikaupunkini varhaiskeskiaikainen tapa olla asentamatta roskankeräysastioita kaupungin keskustan ulkopuolelle, pl. bussipysäkit. On varmasti miellyttävää kantaa vähän haisevaa kakkapussia pari kilometriä kotiroskikseen, kun matkan varrelta ei löydy yhden yhtä keräysastiaa. Uskokaa vain, kokeiltu on.

Syksyinen sunnuntai sivutuulessa

Puhelimen herätyskello pirisee syyskuisena sunnuntaiaamuna klo 8.00. Puolitoista tuntia aiemmin oli vuorossa pikavisiitti raikkaaseen syyssäähän, kun nuorempi koiristamme ilmoitti tarpeestaan päästä tarpeilleen. Väsyttää. Pari pyörähdystä sängyssä. Hyvän huomenen toivotus vieressä heräilevälle vaimolle sekä koirille, jotka kohentelevat pesiään peittoni reunoilla. Hieman vastahakoisesti pois lämpimän peiton alta laahustavin askelin kohti kylpyhuonetta. On aika nousta ja aloittaa valmistelut.

Mikä älynväläys saa ihmisen nousemaan tähän aikaan sunnuntaiaamuna? Samaisena päivänä piti olla pienen perheemme viikon ainoa yhteinen vapaapäivä. Vastaus löytyy traditioista, rattaiden rahinan ja klossien kopinan seasta. On Syysklassikon aika.

Kolmatta vuotta peräkkäin syksyinen sunnuntaipäivä kuluu maantiellä asfalttia mittaillen, maantiepyörän satulassa istuen samalla maailmaa parantaen, seurana blogistilla on toinen kestävyysurheiluentusiasti, hiihtävä ekonomi, johon blogistilla on ollut kunnia tutustua naimakaupan kautta. Suunnitelmissa on ajaa muutamia tunteja, ehkä vajaa satakunta kilometriä ja nauttia päälle painavan syksyn viimeisistä pyöräilysäistä. Ensimmäisellä kerralla kaksi vuotta sitten ajettiin ensimmäistä kertaa yhdellä istumalla sata kilometriä ja viime syksynä pyörittiin pari-kolme tuntia Mäntsälän, Pukkilan ja Orimattilan mäkisillä pikkuteillä. Tällä kertaa tie vie kohti pyöräilykaupunki Porvoota.

Aamupala on nautittu, tavarat kutakuinkin pakattu, pyörä nostettu autoon. Alkaa olla aika suunnata kohti lähtöpaikkaa. Yhteinen vapaapäivä saa jäädä, vaimo alistuu -jälleen- kohtaloonsa. Hän toivottaa hauskaa lenkkiä ja pyytää ajamaan varovasti. Ulko-ovi käy ja hän poistuu syksyiseen ulkoilmaan koirien kanssa.

Kello 10.17 syksyn monumenttiklassikko, paikallinen "la classica delle foglie morte, kuolleiden lehtien kilpailu", käynnistyy. Aurinko pilkistelee pilvien lomasta, kalsea tuulenvire pureutuu paitojen läpi. Mittari näyttää viittä lämpöastetta. Hienoinen jännitys valtaa mielen. Kuinkahan pyörä mahtaa kulkea parin viikon tauon jälkeen? Onnistuiko pukeutuminen? Selvitäänkö ilman välinehaavereita? Klossit kiinni ja matkaan.

Alkumatka ajellaan iloisissa tunnelmissa kuulumisia vaihdellen ja maisemia ihastellen. Keskustellaan naispyöräilyn alemmuustilasta, dopingista kestävyysurheilussa, harjoittelusta ylipäänsä. Reitti on pyörällä minulle vieras, matkakumppani kertoo hiihtäneensä rullilla näitä samoja mäkiä joskus aiemminkin. Ilmeinen myötätuuli siivittää menoa, pyörä kulkee kevyehkösti. Pikkuhiljaa keho lämpenee, kohmettuneet raajat heräilevät.

Ensimmäiset viitteet tulevasta saatiin noin kolmenkymmenen ajokilometrin jälkeen reitin käännyttyä sen verran, että ajoittain voimakkaan puuskittaisena puhaltanut sivutuuli sai pyöräilypäivän tuntumaan hyvin syksyiseltä. Pikku hiljaa rento rupattelu harvenee ja pyöräilijät keskittyvät olennaiseen. Kampikierros toisensa jälkeen asfaltti matelee pyörän mahan alta. Ajoittain lähes apokalyptiset mitat saava tuuli tuivertaa paidan kauluksesta sisään. Pitkiä taukoja ei viitsi pitää, kylmyys iskisi kahta kauheampana. Kylmästä syyssäästä huolimatta mieliala säilyy korkeana. Matka etenee vääjäämättä. Saavumme Myrskylään. Vielä viimeinen koettelemus; 10 kilometriä vastatuulessa, väsyneenä, tyhjin jaloin. Tästäkin selvitään, vaikka keskinopeus laskee kuin laiskan lehmän häntä.

Maali armahtaa lopulta noin neljän tunnin jälkeen. Jäykin jaloin pois pyörän selästä. Ruokaa, saunaan. Hymyn kare nousee huulille. Syysklassikko numero kolme on takana. Vaikka sää olikin syksyinen, sujui matka kuitenkin tämä huomioiden ihan kohtuullisesti. Laktaatti tuli jälleen tutuksi ja jalat tyhjenivät tien päälle. Syysklassikkoon päättyi myös oma pyöräilykausi, seuraavaksi kulutellaan juoksukenkien pohjia ennen lumien tuloa. Mutta ensin toivutaan Kuolleiden Lehtien Klassikosta.

Markkinataloutta pinnojen välistä

Eurosport on jo vuosien ajan tyydyttänyt suomalaisen pyöräilyn ystävän nälkää lähettämällä lukuisia erinomaisia tv-lähetyksiä maantiepyöräilyn huipulta. Tähän asti. Nyt nimittäin kapitalismin raadollisuus näyttää potkaisseen suomalaisen pyöräilyfanin klossin irti polkimelta juuri maantiepyöräilykauden päätapahtuman, Firenzessä ajettavien MM-kilpailujen alla.

Viime viikolla jouduin surukseni lukemaan Eurosportin mainion pyöräilyselostajan Peter Selinin Twitter-tililtä, ettei Eurosport tänä vuonna lähettäisi ainuttakaan lähetystä maantiepyöräilyn MM-kilpailuista. Ensireaktio oli jotain hämmennyksen ja epäuskon yhdistelmää. Voiko tämä olla totta? Eihän näin voi käydä? Ei siis yhtään lähetystä MM-kisoista! Ja vielä Toscanasta, poikkeuksellisen mäkiseltä reitiltä?

Mutta totta se tosiaan vaikuttaa olevan, vaikka Eurosportin internetsivuilta ei asialle minkäänlaista vahvistusta saakaan. Itse asiassa koko MM-kilpailuja ei mainita sivuilla sanallakaan, mistä toki voi jo johtopäätöksensä vetää. Tämän neuvostoliittolaisen viestinnän pakottamana tiedonjanoinen blogistikko on pyrkinyt selvittämään tilannetta tarkemmin muita teitä pitkin ja tilanne vaikuttaa todellakin olevan sellainen, että pyöräilyfani Suomessa voi unohtaa MM-kilpailujen seuraamisen, ainakin television välityksellä. Lienee mahdollista, että jokin ns. striimi näkyisi internetin kautta Suomessakin, mutta aivan varmaksi en tätä uskalla luvata. Itse kilpailujen verkkosivuilla on osio myös televisiolähetyksiin liittyen, jopa maittain koottu lista tv- ja nettilähetyksistä. Ilmeisesti Suomen asemasta pyöräilykartalla kertoo se seikka, ettei Suomea löydy koko listalta!

Taistelut sateenkaaripaidoista jäävät siis suurella todennäköisyydellä tänä vuonna kotimaiselta penkkiurheilijalta väliin. Olisi helppo osoittaa syyttävällä sormella aiemmin lähetyksiä Suomeen tuottaneen Eurosportin suuntaan, tai suunnata kiukkunsa itse kisat järjestävään kansainväliseen pyöräilyliittoon. Mutta fakta vain lienee, että maantiepyöräilyä on nyt kohdannut samat markkinatalouden lainalaisuudet, joihin Suomessa ollaan viime vuosina törmätty muiden muassa Formula 1-sirkuksen ja jääkiekon MM-kisojen lähetysoikeuksien siirryttyä maksullisten kanavakorttien taakse. Lopulta raha ratkaisee, pyöräilyssäkin.

Kansainvälinen pyöräilyliitto myi Firenzen kisojen lähetysoikeudet ilmeisen hyvällä summalla ulkopuoliselle agentille, joka kauppasi nämä edelleen parhaiten tarjoavalle. Tässä tarjouskilpailussa Eurosportin Pariisin pääkonttorilla ilmeisesti sitten ajateltiin hinnan nousseen liian korkeaksi ja näin oikeudet menivät muualle. Suurissa pyöräilymaissahan tämä ei ole minkäänlainen ongelma, vaan kisat tullevat näkymään muita reittejä. Toisin on kuitenkin pyöräilyn kehitysmaassa Suomessa, jossa ilman Eurosportia ei edelleenkään tiedettäisi mikä ihme se Pohjoisen Helvetti voisi olla? Tai kuka kumma on Chris Froome? Onneksi pesäpallo sentään pomppii iloisesti Urheiluruudun pääuutisena illasta toiseen...

Mitä sitten vaikka yhdet polkupyöräkilpailut jäävät lajiniiloilta sivu suun? Kyttääväthän he kuitenkin tuloksia internetistä. Näinhän varmasti Suomessa valitettavan moni ajattelee, samalla jo autuaasti unohtaen sen tuskan, joka sai Karjala-lippikset pyörähtämään päässä, kun Mertaranta ei enää huutanutkaan Leijonien kokemille vääryyksille Yleisradion kanavilla.

Yhdet pyöräilykilpailut, vaikka kuinka ovatkin pyöräilyn sydänmailla, eivät tässä niinkään huoleta, vaan isompi kuva. Miten käy jatkossa? Onko Eurosportin pidemmän aikavälin missiona vähentää pyöräilyn saamaa tv-aikaa, kuten voisi tämän kesän osalta olla ennakoitavissa. Tai ainakin pelättävissä. Toukokuisen Giro d'Italian lähetysajat olivat nimittäin tiettävästi ensimmäistä kertaa ikinä jaettu siten, että valtaosa suorista lähetyksistä tulikin vain englanninkieliseltä ja pääasiassa kotimaisten talouksien näkymättömissä olevalta Eurosport 2-kanavalta. Heinäkuussa palattiin toki ruotuun Tour de Francen aikana, ilmeisesti pitkälti kokeilusta saadun negatiivisen palautteen vuoksi, mutta oliko tässä kuitenkin jo nähtävissä Pariisin konttorin pidemmän aikavälin suuntaviivaa? Onko Eurosportin suunnitelmissa vähentää maantiepyöräilyn nakyvyyttä? Lajihan ei ole ollut viime vuosina kaikkein mediaseksikkäin laji dopingpaljastuksineen, mikä on jo näkynyt sponsorikatona. Suomalaisen pyöräilyn ystävän kannalta tällainen kehitys olisi erittäin valitettavaa, sillä ei liene näköpiirissä sellaista käännettä, joka saisi kotimaisten tv-yhtiöiden innostumaan maantiepyöräilyn näyttämisestä. Ellei sitten Formulaässä Fernando Alonson hankkima Pro Tour-lisenssi ja näin aloittama ura ammattipyöräilytallipäällikkönä. Onhan Alonso sentään Kimin tuleva tallikaveri.

Mitaleja myynnissä

Matkallaan enkelistä piruksi, juhlitusta sankarista halveksituksi heittiöksi, joutui entinen suurmestari Lance Armstrong nöyrtymään vielä kerran. Tällä kertaa kyse oli vuoden 2000 Sydneyn olympialaisten aika-ajon pronssimitalia, jonka Armstrong joutui Kansainväliselle Olympiakomitealle palauttamaan jälkimmäisen keksittyä kaksinaismoralismin puuskassaan vaatia mitalia takaisin. Herra Armstrong kun oli lopulta mennyt myöntämään napanneensa kyseisen pronssin dopingaineiden vaikutuksen alaisena eikä moinen touhu sitten lainkaan sovi paroni De Coubertinin henkeen.

Ei kuulukaan sopia, mutta miten on muiden mitalistien laita? Hopeamies ja Armstrongin kanssakilpailija numero uno Jan Ullrich on sittemmin myös myöntänyt dopanneensa huippuvuosinaan, kaikella todennäköisyydellä myös kyseisen olympia-ajon aikaan. Kultamitalisti Slava Ekimov kuului vuosien ajan Armstrongin US Postal Service-tallin avainajajiin ja Armstrongin lähipiiriin, kuinka puhtaasti hän lienee kilpaillut?

Jaetaanko pronssimitali nyt sitten uudelleen ja kenelle? Itse kilpailussa neljänneksi tullut Abraham Olano kärysi EPOn käytöstä vuoden 1998 Tourilla, ei välttämättä sittenkään kovin puhdas valinta, etenkin ottaen huomioon myös operacion Puerton espanjalaisedustuksen (jota toki kansallinen liitto yhä vain yrittää pimittää, toim. huom.). Ja miksei kaikkia mitaleja jaettaisi uudelleen, kun kerran mitaliarpajaiset Lausannessa käynnistettiin. Tässä rallissa voitaisiin sitten jakaa uudelleen myös viimeisten parin kymmenen vuoden arvokisojen palkintosijat pyöräilyn lisäksi myös ainakin kestävyysjuoksussa, tenniksessä ja painonnostossa. Maastohiihdosta nyt puhumattakaan.

Tämä ei ole minkäänasteinen puolustuspuheenvuoro entiselle idolilleni. Lance Armstrong on ollut osallisena tiettävästi kaikkien aikojen huijauksessa, ainakin mitä maantiepyöräilyyn tulee. Vuosien peittely, kiertely ja uhkailu on ohi ja syyllisiä kuuluu rankaista ansioidensa mukaan. Mutta niin tiettyjä tahoja voisi rankaista tekopyhyydestäkin. Armstrong ei ole missään nimessä ollut asialla yksin, pikemminkin doping oli osa ajan henkeä vuosituhannen vaihteessa ja ennen tätä.  Toisaalta ajan henkeen on mitä ilmeisimmin littynyt vaihtelevan asteinen poliittinenkin aspekti, vai kuinka Hein Verbruggen? Nyt olisikin kansainvälisessä pyöräilyliitossa hyvä paikka pestä oma likapyykkinsä, kun uutta operatiivista johtoa valitaan. Verbruggenin manttelinperijänä liittoa johtaneen Pat McQuadin lähtölaskenta on menossa eikä jatkokautta taida olla herumassa. Viime kuukausina tihkuneiden tietojen mukaan tämä lienee vain ja ainoastaan myönteistä kehitystä, sillä mitä ilmeisimmin McQuad ehti ryvettyä myös Armstrong-saagassa edeltäjänsä tavoin. Pyöräily on siis jo pesäänsä pesemässä, koska nähdään vastaavaa puhdistusta muualla kestävyysurheilun saralla? Vai nähdäänkö koskaan?

Oodi Anglirulle

Melkoinen pyöräilyviikonloppu on päättymäisillään. Tätä kirjoitettaessa ajetaan toki vielä Montrealissa, mutta muutoin pyöräilevä maailma yrittää toipua henkeä salpaavasta Vueltan päätöksestä. Edellisessä tekstissäni tulin pohtineeksi kauden viimeisen kolmiviikkoisen ympäriajon ratkaisuhetkiä ja niinhän siinä kävi, että omatkin toiveet tuon kilpailun suhteen toteutuivat. Chris Horner kruunattiin tai oikeammin oregonilainen kruunasi itse itsensä Vueltan kuninkaaksi. Mikä suoritus, Caramba!

Eilinen Alto de l'Anglirulle päättynyt, kilpailun ratkaissut etappi ylitti hurjimmatkin odotukset. Angliru oli eeppinen. Myyttinen. Legendaarinen. Angliru oli maineensa veroinen. Nuori ranskalainen Kenny Elissonde räjäytti itsensä koko pyöräilymaailman tietoisuuteen ottamalla lähitulevaisuuttaan määrittelevän suurvoiton. Hänet tullaan aina muistamaan Anglirun valtiaana. Sisilian Hai, Vincenzo Nibali, iski ja iski, hyökkäsi hyökkäämästä päästyään. Ja jokaisen iskun punapaitaa loisteliaasti puolustanut ikinuori Chris Horner neutralisoi. Kunnes sitten viimeisellä jyrkänteellä Nibali ei enää jaksanut, vaan ilman erikoisemmin näkyvää vauhdinlisäystä herra Hornerin selkä lähti erkaantumaan. Samalla karkasi heiveröinen ote johtajan punaisesta paidasta, maillot rojosta. Joka tapauksessa Nibali kaatui saappaat jalassa eikä, kuten mies haastattelussa totesi, hänellä jäänyt mitään hampaankoloon, parempaan ei italialainen kerta kaikkiaan tällä kertaa pystynyt. Nibalin suoritus Anglirun sumuisilla rinteillä oli mykistävä, suuri kunnioituksen osoitus myös blogistilta, Chapeau!

Horner on eittämättä suurvoittonsa ansainnut. Hän on toki ollut jo vuosikausia lähellä menestystä grand toureilla ja kohtalaisesti menestynytkin. Tänä vuonna hän on kärsinyt polvivaivoista, jotka ovat pakottaneet vähentämään kilpailemista, mikä näin jälkiviisaasti lienee ollut luojan lykky. Näin hän pysyi mahdollisesti ratkaisevasti tuoreempana verratessa hänen kovimpiin kilpakumppaneihin Nibaliin, Alejandro Valverdeen tai Joaquin Rodriqueziin, jotka kaikki ovat jo vähintään yhden kolmiviikkoisen tänä kesänä uurastaneet. Chris Horner on lisäksi aivan tavattoman miellyttävän oloinen herrasmies. Hän suorastaan huokuu sympatiaa ja rentoa elämänasennetta. Lempinimellä "grandpa" tunnettu jenkki on hyvin suosittu myös kilpakumppaniensa keskuudessa. Pitkän uran huipennukseksi juuri Hornerille tällaisen supervoiton kyllä suo.

Viva la Vuelta!

Espanjalaisen urheilun syksyn suurtapahtuma, Espanjan ympäriajo La Vuelta lähestyy ehdotonta kliimaksiaan kilpailun edettyä päätösviikolleen. Jäljellä on vielä kaksi tiukkaa päivää kilvanajoa ja sunnuntainen seremoniallinen pyöräpromenadi Madridissa. Tuolloin on kokonaiskilpailun paremmuusjärjestys jo selvillä eikä totista kilpailua enää nähdä. Sunnuntaina juhlitaan voittajia, ja itse asiassa jokaista heistä, joka tuolloin ajaa pyörän selässä Madridiin. Jokainen Vueltan läpäissyt on voittaja.

Tämän vuotinen Vueltan reitti on ollut Eurosportin mainion pyöräilyselostaja Peter Selinin sanoin brutaali. Ylämäkeen päättyviä etappeja on ollut poikkeuksellisen paljon, ensimmäinen lepopäivä tuli vastaan vasta tavanomaista myöhemmin ja vuorten ylitykset aloitettiin huomattavan varhain, jo kolmannella etapilla. Tietysti ajajat tekevät kilpailun ja kärkipolkijoiden hurja tahti onkin osaltaan tehnyt kilpailusta raskaan.

Tällä hetkellä, ennen kolmea viimeistä etappia, ennen tämänpäiväisiä ja huomisia ratkaisun hetkiä, kokonaiskilpailun punaisen paidan kohtalo lienee kahden kauppa. Vueltaan suurimpana ennakkosuosikkina lähtenyt Astanan Vincenzo Nibali johtaa vaivaisella kolmella sekunnilla ikinuorta 41-vuotiasta Radioshackin Chris Horneria. Ero on mitätön ja kovaa vauhtia hupenemassa Hornerin oltua kahtena edellisenä vuoripäivänä huomattavasti Nibalia vahvempi. Mikä yllättävintä, ovat Hornerin apuajajat esiintyneet selkeästi enemmän edukseen etappien lopuhetkillä. Lähtökohtaisestihan Astanalla piti olla suorastaan astetta, ellei paria rutinoituneemmat luutnantit, jotka tarvittaessa uuvuttaisivat Nibalin kilpailijat jo ennen ratkaisuhetkiä, jotta sisilialainen saattaisi sitten pokata pääpalkinnon, kuten kävi toukokuisessa Giro d'Italiassa. Kuitenkin eritoten Robert Kiserlovski ja Matthew Bussche ovat vetäneet Horneria vuorilla suorastaan vastustamattomasti, josta sitten Horner on voinut omat vauhdinlisäyksensä tehdä.

Kuinka Vueltassa tulee käymään? En mitenkään jaksa uskoa Nibalin sanoneen vielä viimeistä sanaansa ja huominen hirviöetappi, jolloin noustaan maalimäkenä kenties Euroopan vaikein vuorinousu, pelottava Alto de Angliru tullee ratkaisemaan kilpailun. Toisaalta Horner on ollut koko kolmannen viikon selkeästi herkemmässä kunnossa kuin italialainen kilpakummpaninsa. Nibalilla on taas kokemusta tällaisen Grand Tourin voitosta, onhan hän suihkutellut oletettavasti Freixenetiä Madridissa aiemminkin. Jotenkin henkilökohtaisesti sympetiseeraan Oginawalla syntynyttä jenkkiä. Ura on lähestymässä loppuaan ja mikäs olisikaan upeampi tapa päättää pitkä ja todella pahoin loukkaantumisten sävyttämä ura kuin voittamalla tällainen koitos. Horner on niin monta kertaa uhrannut omat menestysmahdollisuutensa auttaakseen tallinsa kapteenia, että nyt jos koskaan menestystä miehelle soisi. Mutta kestääkö Hornerin pääkoppa? Jaksavatko Nibalin jalat? Entä mitä sanovat Alejandro Valverde tai Joaquin Rodriquez? Sunnuntaina olemme viisaampia.

Lopuksi hieman pehmeämpiä arvoja. Eilen tuli kuluneeksi kolme kokonaista vuotta siitä, kun pientä perhettämme saapui sulostuttamaan ja liikuttamaankin silkkiterrierimme Fiona. Fionan tulon myötä moni asia muuttui lopullisestikin, mikä ei tässä tapauksessa ole lainkaan huono juttu. Sittemmin perheemme on kasvanut toisellakin samaisen rodun edustajalla, mutta pikku-Fiona on aina Se Ensimmäinen.

Se Ensimmäinen.

Uusintaihmettä odotellessa

Susista Huuhkajiin. Myös jalkapalloväki saa tänään makeaa mahan täydeltä, kun 2010-luvun ylivoimaisesti paras maajoukkue Espanja haastaa Suomen maajoukkueen täpötäydellä Olympiastadionilla. Toistuuko Gijonin ihme? Vai oliko se edes ihme, vai pikemminkin taktiikan voitto materiasta?

Lähtökohdat ovat täysin selvät. Espanja tulee tänäkin iltana pitämään palloa ja hallitsemaan kenttätapahtumia. Suomi vetäytyy ja kyttää vastahyökkäyksiä. Espanjalle kyseessä on pakkovoitto, ettei Ranska pääse tekemään karsintalohkon tilanteesta liian kiharaista. Suomella sen sijaan ei ole mahdollisuuksia edetä lohkostaan jatkoon, mutta toki mahdollisimman hyvä sijoitus karsintalohkossa antaisi paremman arvontasijoituksen seuraavia karsintalohkoja arvottaessa. Puhumattakaan siitä kaukaisesta unelmasta, että maailman paras maajoukkue kaatuisi kotiyleisön villisti hurratessa. Ja edelleen Paatelaisen Suomi kehittää omaa pelitapaansa.

Maaliskuisena iltana Gijonissa Suomi sumputti ja turhautti Espanjan maailmantähdet. Ja vaikka Sergio Ramos veikin kotijoukkueen johtoon, nousi Suomi upealla vastahyökkäyksellä tasoihin. Gijonin Ihme oli syntynyt.

Suomi pääsee tämän iltaiseen koitokseen miltei parhaalla mahdollisella kokoonpanolla, ainoastaan keskikentän terrieri Perparim Hetemaj on sivussa pelikiellon vuoksi. Menetys ei ole suinkaan vähäinen. Hetemaj on kehittynyt Italiassa valtavasti ja onkin Huuhkajien tärkeimpiä pelaajia. Omaa silmääkin Hetemajn peli miellyttää päivä päivältä enemmän. Nykyinen preesens kentällä tuo mieleeni David Battyn ja Pep Guardiolan risteytyksen, joka on huomattavasti parempaa kuin se köyhän miehen Losa Eremenko, jollaisena hän aikanaan Italiaan lähti.

Espanjan kokoonpanoa on spekuloitu pitkin viikkoa, vaihtoehtojahan heillä riittää. Keskikentältä puuttuu lähinnä rikkovia pelaajia, toisaalta Xavi palaa kokoonpanoon oltuaan sivussa Gijonin kohtaamisesta. Sergio Ramosin toppariparia on arvuuteltu. Kenties kiinnostavin mysteeri on, miten Vicente Del Bosque aikoo hyökkäyksensä miehittää? Jatkaako Espanja edelleen ilman selkeää kärkimiestä, jonkin verran omaperäisellä 4-6-0-ryhmityksellä? Mahtuuko Cesc Fabregas edelleen tähän ryhmitykseen? Ketkä pelaavat laidoilla? Nouseeko avaukseen peräti kaksi kärkimiestä, sillä sekä Roberto Soldado että Alvaro Negredo ovat aloittaneet kautensa vahvasti Valioliigassa.

Mitä tekee Mixu Paatelainen? Millaista kyysoppaa hän on keitellyt Del Bosquen ja Espanjan pään menoksi? Gijonissa Suomen yltiöpassiivinen pelitapa pääsi Espanjan yllättämään, millaisia yllätyksiä Paatelainen on keksinyt tälle illalle? Nyt on vielä aikaa nostattaa tunnelmaa ja varustaa kisastudiot kisäeväin, yhdeksältä sitten huudetaan Espanja nurin!

Pedon pauloissa

Kukapa olisi uskonut, että susi voisi olla sympaattinen? Näin todella on, tai tarkkaan ottaen useampikin susi, oikein susilauma. Noin parikymmenpäinen susilauma, Susijengi, on tällä hetkellä kaikkien huulilla.

Suomen koripallomaajoukkue aloitti urakkansa koripalloilun EM-kisoissa Sloveniassa komeasti. Avausottelussa kaatui pelaajien upean taistelun ja päävalmentaja Henrik Dettmanin hienon pelisuunnitelman ansiosta hallitseva MM-hopeajoukkue Turkki. Ei auttanut NBA-tähtien Hedo Türkoglun, Ersan Ilyasovan ja Ömer Asikin otteet, vaan Suomen Susijengi aiheutti näissäkin koripallon arvokisoissa ennakkosuosikeille harmaita hiuksia. Vaikka Suomen peli olikin ajoittain toisen puoliajan turkkilaispaineen alla hajoamassa, kesti Susijengi kuitenkin loppusummeriin saakka ja avasi EM-turnauksen tärkeällä avausvoitolla. Jatkoa seurasi heti seuraavana päivänä naapurimaa Ruotsin kaaduttua ajoittain jopa yloivoimaisen esityksen jälkeen, turnauksen ainoa pakkovoittokin tuli näin otettua. Jonas Jerebkon kannattaisi muuten palautella mieleensä joitakin koripallon perusprinsiippejä, kuten sen, että pallo liikkuu edelleen parketilla miestä nopeammin.

Jo tuo Turkki-voitto sai lisää faneja hyppäämään bandwagoniin ja lisää seurannee. Tätä edesauttaa varmasti YLEn selkeä pyrkimys tekemään koripallosta seksikästä, ainakin EM-kisojen ajaksi. Ja mikäs sen hienompaa, koripallo on kuitenkin maailmanlaajuisesti erittäin suuri ja merkittävä palloilulaji ja mikäpä kotimaisen koripallon tasoa paremmin nostaisi kuin sen lippulaivan, edustusjoukkueen menestys itse asiassa jo toisissa arvokisoissa peräkkäin.

Onkin oikeastaan outoa, miten rauhassa Dettman esikuntineen on saanut menestystään rakentaa. Jo edellisissä EM-kisoissa hankittu menestys taisi välittömän alkuinnostuksen jälkeen unohtua varsin nopeasti eikä tämänkään vuoden kisoja edeltävästi mediaa aivan hirveästi Susijengi kiinnostanut. Kunnes räjähti.

Kaksi voittoa kahdesta ottelusta on loistava alku. Vielä tarvittaisiin pari venymistä, jotta suorastaan sensaatiomainen jatkopaikka kivikovasta alkulohkosta olisi tosiasia. Huominen Italia-ottelu lienee paras mahdollisuus saalistaa kolmas päänahka, sillä Venäjä ilman Andrei Kirilenkoakin ja etenkin kovassa nosteessa jyräävä Kreikka lienevät realistisesti liian kovia suupaloja. Mutta niin piti olla MM-hopeajoukkue Turkkikin. Jännitys tiivistyy.

Kypärä päähän!

Syksy on saapunut. Viikonloppuna käännettiin kalentereissa uusi sivu syyskuuhun ja kovin syksyiseltä tuntui sunnuntainen pyörälenkkikin. Lähtiessä vettä satoi kovasti ja koko matkan sai peesissä vesisuihkun kasvoilleen edellä ajavan lenkkikaverin takapyörästä. Tästäkin huolimatta pyöräily maistui mukavalta ja onnistunut harjoitus antoi, taas, uutta motivaatiota jatkaa kohti tavoitteitaan.

Syksyn myötä liikkuu päijäthämäläisilläkin teillä jälleen monenlaista kulkijaa. Koulujen alettua koululaisia kulkee innoissaan kohti opinahjojaan jalkaisin, pyörillä ja autojenkin kuljettamina. Autoilevaa kansanosaa on jo ansiokkaasti muistuteltu jälleen pienempien tiellä liikkujien huomioimiseksi, mikä onkin aina paikallaan. Ainakin omien havaintojeni perusteella nimenomaan autoilijoilla on tässä(kin) asiassa peiliin katsomisen paikka.

Aamuisin koirien kanssa ulkoillessa on ollut oiva mahdollisuus seurata lasten koulumatkojen etenemistä kotimme lähipiirissä. Huomio on kiinnittynyt kovin mitättömään pyöräilykypärän käyttöprosenttiin. Toki vastaava trendi on havaittu jo aiemmin aikuistenkin keskuudessa ja mistäs muualtakaan esimerkki välittyisi. Minkäänlaisia valtakunnallisia tilastoja väitteeni tueksi ei ole esittää, mutta vain mutun perusteella vaikuttaa, ettei pyöräilykypärä olisi vielä rantautunut Päijät-Hämeeseen. Mitäs siitä hitaudesta taas sanottiinkaan?

Yhtään rationaalista perustetta pyöräilykypärän kotiin jättämiselle ei ole olemassa. Kypärät ovat kevyitä, hyvin ilmastoituja ja oikein valittuina istuvat päähänkin erinomaisesti. Estetiikallakaan ei pitäisi olla asiassa osaa, sillä useimmat kypärät ovat nykyään myös todella tyylikkäitä. Ainakin tyylikkäimpiä kuin usein kypärän asemaa ajavat 1970-luvulla Kuopion torilta ostetut kukkahatut tai New York Yankees-lippalakit vielä kiinni roikkuvine hintalappuineen. Myös usein kuultu "kun kampauskin lyttääntyy"-argumentti on aika ontuva, kun muistelee millaisia tuulenpesiä kypärättömillä päillä useinkin hulmuaa.

Kouluissa tehdään kasvatustyötä tämänkin asian suhteen, mutta jos minkäänlaista tukea ei kotoa heru, ei liene suuri yllätys, ettei nuoriso motivoidu kypärää käyttämään. Vammoihin vetoaminen tuntuu varmasti teini-ikäisestä abstraktilta argumentilta eikä kypärää enää sitten kypärättömän pään asfalttiin törmättyä enää välttämättä tarvitakaan.  Ja jos vanhemmat pitävät pyöräilykypärää pikkulasten juttuna eivätkä itse käytä perheen yhteisillä pyöräretkillä kypärää, kuinka lapsiakaan voi moiseen motivoida? Pakko ilman perusteluja on tunnetusti huono motivaattori. Paitsi varusmiespalveluksessa.

Prologi - esipuhe draamalle

Joku läpäisee hengissä maantiepyöräilyn kuntoajon, toinen juoksee maratonin, kolmas hiihtää keväthangilla tunnista toiseen. Näistä karpaaseista jokainen voi huoletta pitää itseään kovana jätkänä, oikeana teräsmiehenä ja onkin varsin mieletöntä laittaa näitä kestävyysurheilusuorituksia paremmuusjärjestykseen. Kauneus kun on katsojan silmässä ja siinä missä joku pitää maastohiihtoa kaikkein kovimpana kestävyysurheilulajina ja fyysisen kunnon mittarina, joku toinen luulee tuon edeltävän jonkun menettäneen järkensä ollessaan itse varma, että tottahan nyt maastopyöräilijät ovat kaikkein kovimpia tyyppejä. Entäs nuo tuntikaupalla metrisessä hangessa talvipakkasilla elantonsa eteen hikoilevat metsurit? Tai poliitikot ja virkamiehet, jotka väsäävät valtion budjettia istuen tunkkaisissa seminaarisaleissa tuntikausia öitä myöten, ylityötunteja laskematta? Vähintään istumalihaksia sekin kuluttanee.

Teräsmiehiä, tai -naisia, yhtäkaikki.

Viikonloppuna kisattiin Ruotsin Kalmarissa eräs teräsmiehisyyden mittari, Triathlonin Ironmankilpailu. Kalmarissa uitiin 3,86 km, pyöräiltiin 180,2 km ja juostiin päälle vielä maraton 42,195 km.  Kilpailun tuloksiin ei tässä sen enempää ole tarkoitus paneutua, mutta vilkaista niitä kannattaa. Ihan jo siksikin, että itse kukin meistä saisi käsityksen siitä, miten hirvittävän kova urheilusuoritus tuollainen noin kymmenen tunnin rykäisy oikein onkaan. Ja miten houkutteleva haaste Ironman-suoritus voisikaan olla?!

Oma kilpaurheilu-urani kestävyysurheilijana rajoittuu pariin lasisesti palkittuun pistesijaan alakoulun koulujen välisten kilpailujen tuhannella metrillä ja uuden tulemisen myötä tänä kesänä läpäistyyn kuntoajoon päijäthämäläisillä maanteillä. Ehkä kuitenkin jossain sielun sopukoissa on jo pidempään muhinut haave harjoitella tavoitteellisesti, oma laji on vain ollut jonkin verran hakusessa.

Nyt uskon lajin löytyneen. Jo muutaman vuoden ajan olen ollut iloisesti hurahtanut maantiepyöräilyyn siten, että lähipiirin mielestä olen viettänyt varmasti aivan liian paljon aikaa asfalttia maatiepyörällä mitaten kuin Eurosportin pyöräilylähetyksiä seuraten. Maantiepyöräily on hieno ja jalo laji, vaikkakin Suomessa kovin lapsipuolen asemassa eikä vähiten valtiollisen yleisradioyhtiön ajoittain jopa käsittämättömien ohjelmistolinjausten vuoksi (en vain osaa ymmärtää pesäpallon, painin ja rallin priorisointia esimerkiksi maantiepyöräilynkevään suurklassikkojen edelle). Ja vaikka maantiepyöräily on edelleen hyvin lähellä sydäntä, olen viime aikoina enenevässä määrin miettinyt lajikirjon laajentamista edelleen, pyöräilyä tässä unohtamatta. Näin syntyi ajatus ja unelma (tavoitteesta on vielä turhan aikaista puhua) triathlonkilpailun läpikäymisestä. Jossain surrealistisissa unelmissa Ironman-kilpailu, realistisempi puoleni suosittelee olympiamatkaa.

Tämä blogi toimikoon osaltaan harjoituspäiväkirjana (toki hyvin löyhänä sellaisena), mutta pääasiassa tarkoituksena on käsitellä enemmän ja vähemmän ajankohtaisia asioita, jotka saavat blogistikon pohtimaan ja päätään raapimaan. Tästä tämä lähtee, tervetuloa mukaan!