Lahtelainen koirapuistokulttuuri ja -käyttäytyminen aiheuttaa jälleen vastuuntuntoiselle koiran omistajalle harmaita hiuksia ja mielensä pahoittamista. Koirapuistoissa kun tuntuu vallitsevan viidakon lait ja järkkymätön kauhun tasapaino.
Koirapuisto voisi olla erinomainen tapa ja paikka harrastaa tai vain viettää aikaa rakkaan lemmikkinsä kanssa. Usein näissä on jo itsestään koiralle runsaasti virikkeitä toisten koirakontaktien ja tuoksujen maailmansa vuoksi. Hyvin hoidettuina puistot voisivat olla viihdyttäviä myös talutushihnan toisesta päästä asiaa ajateltuna.
Ikävä kyllä ainakaan päijäthämäläisissä koirapuistoissa konditionaalista ei helposti indikatiiviin siirrytä.
Perinteisesti koirapuistot on jaettu kahteen identtiseen loosiin, tarkoituksena eritellä isot ja pienet koirat omiin aitauksiinsa. Ajatus on mainio ja ehdottomasti kannattamisen arvoinen, ei ole nimittäin mitään järkeä yrittää väkisin yhdistää reviiriään puolustavaa, hevosen kokoista tappajakoiraa ja vailla suhteellisuudentajua räksyttävää pikkurakkia. Samankaltaiset ja -kokoiset rodut tulevat jo lähtökohtaisestikin paremmin toimeen keskenään ja tutustuvat toisiinsa helpommin.
Asiaan luonnollisesti kuuluisi, että aitaukset olisivat selkeästi merkitty, jotta koirapuistonoviisikin löytäisi suoraan oikeaan karsinaansa vieraassa ympäristössä. Näin konkaritkin säästyisivät hampaiden kiristelyltä ensikertalaista ohjeistaessa.
Valitettavasti konditionaali on aina vain vallitseva tapaluokka.
Minua pelottaa astua pienen ystäväni kanssa lahtelaiseen koirapuistoon. Tai vähintäänkin jännittää. Jännittää kovasti, sillä sen kerran, kun koirapuistossa vierailen, toivoisin voivani tuolla viettää stressittömästi aikaa koirieni kanssa. Ilman, että joudun jatkuvasti varpaillani jännittämään, milloin jokin arrogantti ja luonnehäiriöinen luonnonoikku tunkee väkisin ison koiransa kanssa pienten koirien aitaukseen, "tutustumaan".
Ei tunnu olevan mitään merkitystä, miten tälle ilon lähettiläälle yrittää argumentoida halunsa olla koiransa kanssa ilman toisten luontokappaleiden läheistä seuraa. Kuullun ymmärtämisen jalo taito vaikuttaa olevan kadonnutta kansanperimää.
Eikö jokainen koiran omistaja kuitenkin vastaa itse omasta koirastaan? Näin ollen koiran ei siis luulisi olevan perheen pää, joka päättää uusista tuttavuuksista. Vaikka koira vetäisikin omistajaansa kohti toisia koiria, pitäisi omistajalla olla kanttia pitää lemmikkinsä aisoissa ja pitäytyä välimatkan päässä. Varsinkin, jos tutustumisen kohde näin selkeästi viestittää.
Asioiden ollessa tällä tolalla, mitä voisimme tehdä? Aivan ensi alkuun koirapuistojen ylläpitäjät, siis käytännössä kennelpiirit ja kuntien tekninen toimi, voisivat ottaa lusikan kauniiseen käteen ja huoltaa koirapuistot kuntoon. Siis jokaisen, ei vain sitä keskustan läheisintä. Aitaukset kuntoon, selkeät kyltit osoittamaan kunkin aitauksen käyttäjät. Puistojen ympäristöt myös tehosyyniin ja roskat astioihin, ei pitkin aitauksia.
Toinen, huomattavasti hankalammin korjattava asia tapahtuukin sitten koiranomistajan korvien välissä. Mitäpä jos jokainen meistä koirapuistoon astuessaan ajattelisi hetken omaa tuulipuvun vetoketjuaan pidemmälle? Katsoisi maailmaa lyhyen, ohikiitävän hetken myös sen toisen koiranomistajan silmin? Ehkä koirapuistotkin voisivat olla inhimillisempi paikka myös meille koiranomistajille hyppysellisellä inhimillisyyttä.
tiistai 13. toukokuuta 2014
sunnuntai 20. huhtikuuta 2014
Monsieur Magicin perintö hukassa
Juuri ennen pääsiäistä jalkapalloilevaa kansakuntaamme kohtasi suru-uutinen: ensimmäinen suomalainen jalkapalloammattilainen eurooppaisella huipputasolla, Aulis Rytkönen, on kuollut.
Rytkönen oli jotain poikkeuksellista suomalaisessa pallon potkijan prototyypissä. Hän oli poikkeuksellisen taitava ja juonikas välihyökkääjä, mikä modernissa futiksessa tarkoittanee lähinnä keskelle kaventavaa laitahyökkääjää. Nykyaikaan peilattuna siis esimerkiksi Cristiano Ronaldon ja Franck Riberyn kaltainen pallovirtuoosi. Jotain karttulalaisen taidoista kertoo miehelle Toulousen aikoina matkaan tarttunut lempinimi, Monsieur Magic.
Jalkapallon evoluutio on vienyt lajia kauas noista Rytkösen kulta-ajoista. Pelityylit ja -formaatiot ovat muuttuneet hurjasti ja nykyään nouseekin viaton hymynkare huulille, kun internetistä silmiin pistää yleinen kenttäformaatio menneiltä ajoilta: voisi kuvitella oheisen kaksi-kolme-viitosen tuottavan runsaasti harmaita hiuksia ainakin omalle maalivahdille.Rytkönen pelasi menestyksekkään uran ranskalaisessa Toulousessa, jossa miestä muistettiin seuran internet-sivuilla laajalti uutisen elämän päättymisestä kantauduttua Etelä-Ranskaan.
Suomessakin Auliksen poismeno luonnollisesti ylitti uutiskynnyksen, mikä oikein olikin. Valitettavasti vain Rytkösen elämänkertakirjan kirjoittanut Erkki Alajan onnistui jonkin verran latistaa legendan muistoa kohottamalla itseään ja rakastamaansa HJK:ta jalustalle maamme suurimmassa sanomalehdessä kuolemaa seuranneena päivänä julkaistussa muistokirjoituksen tapaisessa.
Itse artikkeli oli hieno. Mutta ainakin omaan kielikorvaan särähti terävästi Alajan prosaistinen tapa muistuttaa varsin selkein sanakääntein, kuinka HJK pelasti Rytkösen hänen palatessaan Euroopasta takaisin kotimaahansa. Samalla herra kirjailija muisti kyllä lytätä tapansa mukaan Rytkösen kasvattiseuraa, seuraa, josta kaikki sai alkunsa.
Monsieur Magic oli nimensä veroinen pallotaituri, suuri suomalainen jalkapallopioneeri ja kaiken lisäksi tyylikäs herrasmies. Rytkösen aktiiviurasta on aikaa kulunut, mutta edelleenkään - Jari Litmasen lisäksi - toista Rytkösen kaltaista ei maastamme ole esiin noussut. Ei, vaikka kiistatta suomalaisen maajoukkuepalloilun taso on hitaassa nousussa takavuosien hapuilun ja väärien valintojen jälkeen, tästä pitkälti kiitos Mixu Paatelaisen.
Aulis Rytkönen voi nyt levätä rauhassa, hän oman päivätyönsä suomalaisen jalkapallon eteen tehnyt, kirkkaasti ja monin verroin. On jo lopultakin aika toisten nousta esiin soihdunkantajina: Rytkösen upea jalkapalloilullinen perintö ei saa valua sormien välistä.
torstai 17. huhtikuuta 2014
Bergeistä Ardenneille
Oude Kwaremont, Koppenberg, Kemmelberg? Vai jokin muu Flanderin bergeistä, jyrkistä nupukivinousuista? Tai ehkä sittenkin Arenbergin, Mons-en-Pevelen tai Le Carrefour de l'Albren nupukiviosuudet? Jokaisella pyöräilyfanatikolla löytyy oma henkilökohtainen suosikki kevään nupukiviklassikkojen ratkaisukohdaksi, oli se sitten berg tai pavé.
Edellisellä kerralla blogissa muisteltiin maantiepyöräilykauden, ja etenkin kevään klassikkokauden ensimmäistä suurklassikkoa, oikeaa monumenttia, Genovanlahden rantamilla ajettavaa Milano - San Remoa. Pyöräilykalenteri on kuitenkin edennyt jo huhtikuuhun ja lisää upeita kilpailuja on kisailtu.
Luoteis-Euroopan klassikkokausi voidaan jakaa karkeasti kahteen osaan, joista ensimmäinen tärisyttää hampaanpaikkoja, kun pyöräilijät laitetaan polkemaan pitkin epätasaisia nupukivillä päällystettyjä maalaisteitä läntisessä Belgiassa ja eteläisen rajanaapurin Ranskan pohjoisimmissa osissa. Jälkimmäinen jakso puolestaan vie kestävyysurheilun kuninkaat Ardenneille, joissa täristävä nupukivi vaihtuu pidempiin, kilometrien mittaisiin nousuihin.
Mutta nyt siis nupukiville.
Nupukiviklassikkokauden helmiä on kiistatta kaksi. Huhtikuun alussa ensimmäisenä tuosta kaksikosta vastaan tulee belgialaisen pyöräilykevään, ja oikeastaan koko -kauden, odotetuin päivä. Se sunnuntai, jolloin koko Flanderi ellei koko Belgia pysähtyy. Ronde van Vlaanderen - Flanderin kierros.
Reilu kaksi ja puolisataa kilometriä flanderilaisia maaseututeitä pitkin. Reitin varrella kilpaijoiden on ylitettävä vajaa parisen kymmentä jyrkkää, mutta lyhyttä, useimmiten nupukivipäällysteistä nyppylää. Tämän kilpailun vahvin voittaa, kovastakaan apuajajien kaartista ei ole saman mittakaavan hyötyä kuin vaikkapa suurten etappiajojen etapeilla. Käytännössä koko päivän on pysyteltävä kärjen tuntumassa, porukassa ei voi valua kauas tai voi haudata voittohaaveensa. Yksi kolari porukan keskivaiheilla ja peräpää odottelee. Jopa minuutteja.
Toisaalta Rondessa ei saa olla liian kuuma, omaa iskua tulee odottaa ja odottaa. On hyvin todennäköistä, ettei voittoiskulle tule kuin yksi, ehkä keskinkertainen mahdollisuus, joka on sitten käytettävä.
Kun Ronden voittoa on juhlittu Oudenaarden kaduilla, kääntyy klassikkokuskien ja taustaorganisaatioiden katseet jo Pohjois-Ranskaan, Napoleonin aikaisille kiviteille.
Suur-Pariisista Roubaix'n velodromille. Matkaa suurin piirtein samanlainen siivu kuin Rondessakin, kategoroituja nousuja ei pätkääkään. Mutta niitä nupukivipätkiä senkin edestä.
Pariisi - Roubaix on täysin originelli pyöräkilpailu. Hätäisesti voisi kuvitella kilpailun olevan helppo pannukakkutasaisella reitillä. Enempää ei voisi erehtyä! Tasainen profiili tekee sen, ettei selkeää lepohetkeä - reitin puolesta - tule lainkaan. Keväinen sivutuuli ja etenkin viitisenkymmentä kilometria reitille löydettyjä kivitiepätkiä tekee Pohjoisen Helvetistä todellä nimensä veroisen.
Osa noista kivitiepätkistä on saanut vuosien saatossa legendaarisen, myyttisen maineen. Kenties parhaana ja tunnetuimpana esimerkkinä Trouée d' Arenberg, Arenbergin metsätiepätkä.
2400 metriä erittäin huonokuntoista kivitietä. Itse asiassa niin huonokuntoista, että joka kevät pahimpia kuoppia Arenbergissa paikkaillaan, jotta huhtikuinen sunnuntai helvetissä voisi toteutua. Tiepätkä on kärsinyt kovasti vuosien saatossa, vaikka nykyään Arenbergin metsätietä käytetään vain yhtenä päivänä vuodessa. Sinä huhtikuisena sunnuntaina, jolloin parisataa kestävyysurheilun kuningasta kokee Pohjoisen Helvetin.
Arenberg on vaativa. Toisaalta Arenberg on ensimmäinen vaativa, viiden tähden nupukivijakso. Arenbergin jälkeenkin matkaa on jäljellä vielä satakunta kilometriä, joten Arenberg harvoin ratkaisee lopullisesti kilpailua, mutta se takuulla erottaa jyvät akanoista. Vahvat heikoista. Onnekkaat kovaonnisista.
Arenbergin 'löytäjä' ja ex-ammattilainen Jean Stablinski on osuvasti sanonut: "Pariisi - Roubaix'ia ei voiteta Arenbergissa, mutta siellä valikoituu eliittiryhmä, josta voittaja löytyy." Näin on usein käynytkin.
Arenbergin jälkeenkin seuraa vielä todella haastavia pätkiä, vaativimpina edellä mainitut Mons-en-Pevelen tai Le Carrefour de l'Albren kivitiepätkät. Toisinaan ratkaisua on haettu aivan loppuun saakka. Muistetaan esimerkiksi sveitsiläisraketti Fabian Cancellaran epätoivoiset irtiottoritykse vielä vihoviimeisellä kivitiesektorilla Roubaix'n keskustassa. Usein voittaja on selvinnyt vasta puolentoista vastapäivään kierretyn kierroksen aikana Roubaix'n velodromilla.
Edellisellä kerralla blogissa muisteltiin maantiepyöräilykauden, ja etenkin kevään klassikkokauden ensimmäistä suurklassikkoa, oikeaa monumenttia, Genovanlahden rantamilla ajettavaa Milano - San Remoa. Pyöräilykalenteri on kuitenkin edennyt jo huhtikuuhun ja lisää upeita kilpailuja on kisailtu.
Luoteis-Euroopan klassikkokausi voidaan jakaa karkeasti kahteen osaan, joista ensimmäinen tärisyttää hampaanpaikkoja, kun pyöräilijät laitetaan polkemaan pitkin epätasaisia nupukivillä päällystettyjä maalaisteitä läntisessä Belgiassa ja eteläisen rajanaapurin Ranskan pohjoisimmissa osissa. Jälkimmäinen jakso puolestaan vie kestävyysurheilun kuninkaat Ardenneille, joissa täristävä nupukivi vaihtuu pidempiin, kilometrien mittaisiin nousuihin.
Mutta nyt siis nupukiville.
Nupukiviklassikkokauden helmiä on kiistatta kaksi. Huhtikuun alussa ensimmäisenä tuosta kaksikosta vastaan tulee belgialaisen pyöräilykevään, ja oikeastaan koko -kauden, odotetuin päivä. Se sunnuntai, jolloin koko Flanderi ellei koko Belgia pysähtyy. Ronde van Vlaanderen - Flanderin kierros.
Reilu kaksi ja puolisataa kilometriä flanderilaisia maaseututeitä pitkin. Reitin varrella kilpaijoiden on ylitettävä vajaa parisen kymmentä jyrkkää, mutta lyhyttä, useimmiten nupukivipäällysteistä nyppylää. Tämän kilpailun vahvin voittaa, kovastakaan apuajajien kaartista ei ole saman mittakaavan hyötyä kuin vaikkapa suurten etappiajojen etapeilla. Käytännössä koko päivän on pysyteltävä kärjen tuntumassa, porukassa ei voi valua kauas tai voi haudata voittohaaveensa. Yksi kolari porukan keskivaiheilla ja peräpää odottelee. Jopa minuutteja.
Toisaalta Rondessa ei saa olla liian kuuma, omaa iskua tulee odottaa ja odottaa. On hyvin todennäköistä, ettei voittoiskulle tule kuin yksi, ehkä keskinkertainen mahdollisuus, joka on sitten käytettävä.
Kun Ronden voittoa on juhlittu Oudenaarden kaduilla, kääntyy klassikkokuskien ja taustaorganisaatioiden katseet jo Pohjois-Ranskaan, Napoleonin aikaisille kiviteille.
Suur-Pariisista Roubaix'n velodromille. Matkaa suurin piirtein samanlainen siivu kuin Rondessakin, kategoroituja nousuja ei pätkääkään. Mutta niitä nupukivipätkiä senkin edestä.
Pariisi - Roubaix on täysin originelli pyöräkilpailu. Hätäisesti voisi kuvitella kilpailun olevan helppo pannukakkutasaisella reitillä. Enempää ei voisi erehtyä! Tasainen profiili tekee sen, ettei selkeää lepohetkeä - reitin puolesta - tule lainkaan. Keväinen sivutuuli ja etenkin viitisenkymmentä kilometria reitille löydettyjä kivitiepätkiä tekee Pohjoisen Helvetistä todellä nimensä veroisen.
Osa noista kivitiepätkistä on saanut vuosien saatossa legendaarisen, myyttisen maineen. Kenties parhaana ja tunnetuimpana esimerkkinä Trouée d' Arenberg, Arenbergin metsätiepätkä.
2400 metriä erittäin huonokuntoista kivitietä. Itse asiassa niin huonokuntoista, että joka kevät pahimpia kuoppia Arenbergissa paikkaillaan, jotta huhtikuinen sunnuntai helvetissä voisi toteutua. Tiepätkä on kärsinyt kovasti vuosien saatossa, vaikka nykyään Arenbergin metsätietä käytetään vain yhtenä päivänä vuodessa. Sinä huhtikuisena sunnuntaina, jolloin parisataa kestävyysurheilun kuningasta kokee Pohjoisen Helvetin.
Arenberg on vaativa. Toisaalta Arenberg on ensimmäinen vaativa, viiden tähden nupukivijakso. Arenbergin jälkeenkin matkaa on jäljellä vielä satakunta kilometriä, joten Arenberg harvoin ratkaisee lopullisesti kilpailua, mutta se takuulla erottaa jyvät akanoista. Vahvat heikoista. Onnekkaat kovaonnisista.
Arenbergin 'löytäjä' ja ex-ammattilainen Jean Stablinski on osuvasti sanonut: "Pariisi - Roubaix'ia ei voiteta Arenbergissa, mutta siellä valikoituu eliittiryhmä, josta voittaja löytyy." Näin on usein käynytkin.
Arenbergin jälkeenkin seuraa vielä todella haastavia pätkiä, vaativimpina edellä mainitut Mons-en-Pevelen tai Le Carrefour de l'Albren kivitiepätkät. Toisinaan ratkaisua on haettu aivan loppuun saakka. Muistetaan esimerkiksi sveitsiläisraketti Fabian Cancellaran epätoivoiset irtiottoritykse vielä vihoviimeisellä kivitiesektorilla Roubaix'n keskustassa. Usein voittaja on selvinnyt vasta puolentoista vastapäivään kierretyn kierroksen aikana Roubaix'n velodromilla.
torstai 27. maaliskuuta 2014
Varma kevään merkki
Yhtä varmasti kuin kevätauringon paistaessa herää horroksestaan jokakeväinen koirankakka- ja suvivirsidebatti, alkoi tämänkin kevään maantiepyöräilyn suurklassikkokausi perinteisissä maisemissa.
La classicissima di primavera - kevään klassikko - ajettiin viikonloppuna Milanosta kukkaiskaupunki San Remoon. Raateleva 294 kilometrin matka erotteli jyvät akanoista ja erottelun varmisti ajoittain kovin talvinen sade ja tuuli, joka kylvetti kestävyysurheilun teräsmiehiä Genovanlahden rannoilla.
Itse kilpailu oli jälleen upeaa kilvanajoa, etenkin siitä lähtien, kun Vincenzo Nibali hyökkäsi mitään pelkäämättä irti pääjoukosta Cipressan nousussa. Tuo viisikilometrinen nousu parisenkymmentä kilometriä maalista ei kuitenkaan tällä kertaa riittänyt tuomaan sisilialaiselle klassikkotitteliä, sillä Nibali joutui jyhkimään irtiottoaan yksin. Kukaan kanssakilpailijoista ei innostunut lähtemään hatkaan Nibalin kanssa.
Karkulaiskavereita Messinan mies olisi kaivannut. Yksin matka oli liian pitkä ja takaa-ajajat imivät eron umpeen määrätietoisella vetotyöllä. Mitäpä olisikaan tapahtunut, jos Nibalin kantaan olisi iskeytynyt vaikkapa Fabian Cancellara? Kenties jotain samankaltaista, kuin kaksi vuotta sitten samaisessa kilpailussa Cancellaran hyökätessä Poggiolla. Tuolloin sveitsiläisen tempokoneen takapyörän kantaan liimautui juuri Nibali ja lopulta taiston voittajaksi valikoitunut aussi Simon Gerrans sillä seurauksella, ettei pääjoukko nähnyt kolmikkoa enää ennen maaliviivaa.
Milano - San Remo. Primavera. La Classicissima. Kevään ensimmäinen monumenttiklassikko on henkilökohtaisesti maantiepyöräilyentusiastille varma kevään merkki ja se tekijä, joka joka kevät laukaisee oman pyöräkuumeen. Yleensä Primaveran aikaan pyöräilysäät Suomessakin alkavat jo suosia eikä tämä kevät tee tähän poikkeusta. Joitakin intomielisiä pyöräilijöitä on jo kotoisilla maanteillä ehditty nähdäkin. Oma pyörä odottelee jo keväthuoltoa ja kilometrejä.
Primavera nostaa myös matkakuumeen huippuunsa. Vaikka tänäkin vuonna sää Genovanlahden rannoilla kisasunnuntaina näytti kaikkea muuta kuin houkuttelevalta, näytti kukkaiskaupunki San Remo tv-lähetyksen loppuvaiheilla parhaan puolensa kevätauringon pikistäessä pilviverhon takaa ajajien kipuavan ylös Poggion itärinteitä San Remon laitamilla.
La classicissima di primavera - kevään klassikko - ajettiin viikonloppuna Milanosta kukkaiskaupunki San Remoon. Raateleva 294 kilometrin matka erotteli jyvät akanoista ja erottelun varmisti ajoittain kovin talvinen sade ja tuuli, joka kylvetti kestävyysurheilun teräsmiehiä Genovanlahden rannoilla.
Itse kilpailu oli jälleen upeaa kilvanajoa, etenkin siitä lähtien, kun Vincenzo Nibali hyökkäsi mitään pelkäämättä irti pääjoukosta Cipressan nousussa. Tuo viisikilometrinen nousu parisenkymmentä kilometriä maalista ei kuitenkaan tällä kertaa riittänyt tuomaan sisilialaiselle klassikkotitteliä, sillä Nibali joutui jyhkimään irtiottoaan yksin. Kukaan kanssakilpailijoista ei innostunut lähtemään hatkaan Nibalin kanssa.
Karkulaiskavereita Messinan mies olisi kaivannut. Yksin matka oli liian pitkä ja takaa-ajajat imivät eron umpeen määrätietoisella vetotyöllä. Mitäpä olisikaan tapahtunut, jos Nibalin kantaan olisi iskeytynyt vaikkapa Fabian Cancellara? Kenties jotain samankaltaista, kuin kaksi vuotta sitten samaisessa kilpailussa Cancellaran hyökätessä Poggiolla. Tuolloin sveitsiläisen tempokoneen takapyörän kantaan liimautui juuri Nibali ja lopulta taiston voittajaksi valikoitunut aussi Simon Gerrans sillä seurauksella, ettei pääjoukko nähnyt kolmikkoa enää ennen maaliviivaa.
Milano - San Remo. Primavera. La Classicissima. Kevään ensimmäinen monumenttiklassikko on henkilökohtaisesti maantiepyöräilyentusiastille varma kevään merkki ja se tekijä, joka joka kevät laukaisee oman pyöräkuumeen. Yleensä Primaveran aikaan pyöräilysäät Suomessakin alkavat jo suosia eikä tämä kevät tee tähän poikkeusta. Joitakin intomielisiä pyöräilijöitä on jo kotoisilla maanteillä ehditty nähdäkin. Oma pyörä odottelee jo keväthuoltoa ja kilometrejä.
Primavera nostaa myös matkakuumeen huippuunsa. Vaikka tänäkin vuonna sää Genovanlahden rannoilla kisasunnuntaina näytti kaikkea muuta kuin houkuttelevalta, näytti kukkaiskaupunki San Remo tv-lähetyksen loppuvaiheilla parhaan puolensa kevätauringon pikistäessä pilviverhon takaa ajajien kipuavan ylös Poggion itärinteitä San Remon laitamilla.
keskiviikko 12. maaliskuuta 2014
Katteettomien lupausten valtakunta
Olipa kerran, planeettamme pohjoisella pallonpuoliskolla, eräs demokraattinen tasavalta. Tämän tasavallan maantieteellisesti eteläisessä osassa sijaitsi suurehko kaupunki, joka oli takavuosina niittänyt mainetta lähinnä väivaltarikoksistaan ja menneinä aikoina suosituista talviurheilulajeistaan. Näiden lajien harrastajien suosituin vitamiini oli läpi historian ollut erytropoetiini. Tästäkin syystä nämä lajit herättävät enää kiinnostusta lähes yksinomaan antidopingjärjestöissä.
Tässä kaupungissa oli omasta mielestään kaikkien muiden hienojen asioiden lisäksi hyin toimiva perusturva. Ja sivistystoimi. Tuon sivistystoimen henkilöstö oli etuoikeutetussa asemassa saadessaan työskennellä loistavissa puitteissa. Ei ollut tietoakaan, vaikkapa sisäilmaongelmista, home ei koulurakennusten seinissä kukkinut. Eikun.
Kukkikoot rakennukset vähän, henkilöstökemia sen sijaan toimii loistavasti. Viranhaltijat loikkivat joka aamu hymysuin työpaikoilleen. Uusi päivä upeiden työkavereiden parissa oli jälleen alkamassa.
Työikäisten ikäjakauma oli kuitenkin vinoutunut ja suuret määrät työikäisiä oli lähivuosina eläköitymässä. Uusia työntekijöitä tarvittaisiin. Virkoja oltiinkin jo viime vuosina täytetty koko kuntasektorille eikä sivistystoimi ollut tästä poikkeus.
Eräässäkin tämän Utopian koulussa oli hieno tilanne virkojen täyttöasteen suhteen. Olihan kouluun suostunut saapumaan myös erään johtavan kaupungin virkamiehen vaimo, jolle ihan varta vasten sorvattiin eläkevirka. Mitä sitten, vaikka tähän virkaan oli jo suunniteltu palkattavan aivan toinen henkilö, kyllä noin tärkeän ihmisen puolisolle täytyi töitä löytyi. Ja näin järjestettiin.
Ainoa huolenaihe esimerkkikoulussamme oli alati kasvava väestömäärä, joka tuli vaatimaan toimenpiteitä myös henkilöstörekrytaation osalta. Onneksi keinot keksittiin. Koulu oli uunituore eikä sisäilmaongelmia esiintyisi. Puitteet olivat hulppeat, koulu järvenrannalla, moottoritien varressa ja uuden karhea tietotekniikka odotti käyttäjiä. Rehtori kun vielä osasi markkinoida määräaikaisille työntekijöilleen, kuinka virkoja koulusta löytyisi, kunhan vain talven yli jaksettaisiin. Sulle ja sulle ja tuollekin. Kaikille virkoja löytyisi. Riitti, että löytyy jonkinlainen tuttavuussuhde tulevaan esimieheen, tarvittaessa virka sitten kyllä räätälöitäisiin juuri tätä tarkoitusta varten.
Tuli talvi ja kevät. Lumet lähtivät ja jonnekin lähti myös ne kauniit korulauseet lukuisista viroista. Yksi täytettiin rehtorin vanhalla tutulla kaupungin toisesta koulusta. Pitihän ystävän päästä jonnekin hometta pakoon.
Toinen virka sentään asetettiin avoimeen hakuun. Tavallaan. Toisin sanoen tämä paikka pedattiin täysin avoimesti ja röyhkeästi samaisen esimiehen entiselle työkaverille takavuosilta. Kyllähän kaverit olisi mukava pitää tiiviisti yhdessä, ajateltiin. No mutta tottakai näin on.
Näin hienosti esimies sai kasattua ystävät lähelleen eikä tilaa vihamiehille enää jäänytkään. Miten mahtoi käydä niiden kauniiden lupausten, joita avokätisesti jaettiin määräaikaisiin työsuhteisiin syksyllä palkatuille? Yksi työsuhde katkaistiin, varmuuden vuoksi, jo hyvissä ajoin kevättalvella.
Entä se opettaja, jolle lupailtiin varmaa virkaa seuraavana keväänä? Ei niin mitään. Hän toki taisteli tuulimyllyjä vastaan ja haki tuota paremmalle kaverille pedattua paikkaa. Aivan yllättäen edes kutsua haastatteluun ei kuulunut. Sepä olisikin ollut vaivaannuttava haastattelu. Etenkin, kun kyseistä työntekijää oli paria viikkoa aiemmin kehityskeskustelussa kehuttu kultakimpaleeksi. Mutta kun sitä virkaa nyt tarvitsi enemmän tämä rehtorin hyvä ystävä.
Kuulostaako tutulta? Kyllä, näin toimittiin menneiden aikojen suurvallassa Neuvostoliitossa, ja näköjään toimitaan nykyajan Lahdessa. Tosin sillä erotuksella, ettei tätä sisäpiiriin kuulumatonta bulkkia enää muiluteta vankileireille, ei ainakaan vielä.
Eihän siinä mitään. Toimikaa, kuten haluatte. Mutta palauttakaa sitä ennen toki mieleenne, kuinka Neuvostoliitolle lopulta kävi.
Tässä kaupungissa oli omasta mielestään kaikkien muiden hienojen asioiden lisäksi hyin toimiva perusturva. Ja sivistystoimi. Tuon sivistystoimen henkilöstö oli etuoikeutetussa asemassa saadessaan työskennellä loistavissa puitteissa. Ei ollut tietoakaan, vaikkapa sisäilmaongelmista, home ei koulurakennusten seinissä kukkinut. Eikun.
Kukkikoot rakennukset vähän, henkilöstökemia sen sijaan toimii loistavasti. Viranhaltijat loikkivat joka aamu hymysuin työpaikoilleen. Uusi päivä upeiden työkavereiden parissa oli jälleen alkamassa.
Työikäisten ikäjakauma oli kuitenkin vinoutunut ja suuret määrät työikäisiä oli lähivuosina eläköitymässä. Uusia työntekijöitä tarvittaisiin. Virkoja oltiinkin jo viime vuosina täytetty koko kuntasektorille eikä sivistystoimi ollut tästä poikkeus.
Eräässäkin tämän Utopian koulussa oli hieno tilanne virkojen täyttöasteen suhteen. Olihan kouluun suostunut saapumaan myös erään johtavan kaupungin virkamiehen vaimo, jolle ihan varta vasten sorvattiin eläkevirka. Mitä sitten, vaikka tähän virkaan oli jo suunniteltu palkattavan aivan toinen henkilö, kyllä noin tärkeän ihmisen puolisolle täytyi töitä löytyi. Ja näin järjestettiin.
Ainoa huolenaihe esimerkkikoulussamme oli alati kasvava väestömäärä, joka tuli vaatimaan toimenpiteitä myös henkilöstörekrytaation osalta. Onneksi keinot keksittiin. Koulu oli uunituore eikä sisäilmaongelmia esiintyisi. Puitteet olivat hulppeat, koulu järvenrannalla, moottoritien varressa ja uuden karhea tietotekniikka odotti käyttäjiä. Rehtori kun vielä osasi markkinoida määräaikaisille työntekijöilleen, kuinka virkoja koulusta löytyisi, kunhan vain talven yli jaksettaisiin. Sulle ja sulle ja tuollekin. Kaikille virkoja löytyisi. Riitti, että löytyy jonkinlainen tuttavuussuhde tulevaan esimieheen, tarvittaessa virka sitten kyllä räätälöitäisiin juuri tätä tarkoitusta varten.
Tuli talvi ja kevät. Lumet lähtivät ja jonnekin lähti myös ne kauniit korulauseet lukuisista viroista. Yksi täytettiin rehtorin vanhalla tutulla kaupungin toisesta koulusta. Pitihän ystävän päästä jonnekin hometta pakoon.
Toinen virka sentään asetettiin avoimeen hakuun. Tavallaan. Toisin sanoen tämä paikka pedattiin täysin avoimesti ja röyhkeästi samaisen esimiehen entiselle työkaverille takavuosilta. Kyllähän kaverit olisi mukava pitää tiiviisti yhdessä, ajateltiin. No mutta tottakai näin on.
Näin hienosti esimies sai kasattua ystävät lähelleen eikä tilaa vihamiehille enää jäänytkään. Miten mahtoi käydä niiden kauniiden lupausten, joita avokätisesti jaettiin määräaikaisiin työsuhteisiin syksyllä palkatuille? Yksi työsuhde katkaistiin, varmuuden vuoksi, jo hyvissä ajoin kevättalvella.
Entä se opettaja, jolle lupailtiin varmaa virkaa seuraavana keväänä? Ei niin mitään. Hän toki taisteli tuulimyllyjä vastaan ja haki tuota paremmalle kaverille pedattua paikkaa. Aivan yllättäen edes kutsua haastatteluun ei kuulunut. Sepä olisikin ollut vaivaannuttava haastattelu. Etenkin, kun kyseistä työntekijää oli paria viikkoa aiemmin kehityskeskustelussa kehuttu kultakimpaleeksi. Mutta kun sitä virkaa nyt tarvitsi enemmän tämä rehtorin hyvä ystävä.
Kuulostaako tutulta? Kyllä, näin toimittiin menneiden aikojen suurvallassa Neuvostoliitossa, ja näköjään toimitaan nykyajan Lahdessa. Tosin sillä erotuksella, ettei tätä sisäpiiriin kuulumatonta bulkkia enää muiluteta vankileireille, ei ainakaan vielä.
Eihän siinä mitään. Toimikaa, kuten haluatte. Mutta palauttakaa sitä ennen toki mieleenne, kuinka Neuvostoliitolle lopulta kävi.
perjantai 7. maaliskuuta 2014
Normi päivä
Aamulla heräämme isäntiemme parivuoteesta, siinä seitsemän, kahdeksan maissa hieman viikonpäivästä riippuen. Aamuvenyttelyjen ja -haukottelujen jälkeen nuorempi meistä käy pikaisella pissalla takapihalla. Isoimman hädän helpotuttua vetäydymme molemmat vielä toviksi pesiimme, jotka emäntämme on olohuoneeseen siirtänyt. Luonnollisestikin hän on edeltävästi pehmentänyt jo aiemmin pehmeitä pesiämme mukavilla vilteillä.
Kun isäntämme ovat saaneet omat aamutoimensa tehtyä, lähdemme aamukävelylle. Kylmällä säällä pukeudumme lämpimiin takkeihin, sadesäällä puolestaan sateelta suojaaviin. Sään salliessa turkkimme hulmuavat tuulessa. Turkkimme, jota emäntämme uutterasti harjaa päivittäin. Trimmaajallakin käymme säännöllisesti ja vaahtokylpyyn meidät kannetaan viikottain.
Aamureippailun jälkeen nautimme ravitsevan, toki kovin köykäisen aamiaisen Kongeista. Täten meitä aktivoidaan hieman lisää. Nuorempi meistä on usein nopeampi ruokailija ja oman ateriansa nautittuaan hän seuraakin vanhemman atrian loppuhetkiä, mahdollisia makupaloja kytäten.
Kun Kongit kumisevat tyhjyyttään siirrymme kukin omiin positioihimme hyvin ansaituille ruokalevoille. Useimmiten vanhempi meistä nauttii kylläisyyden tunteestaan isäntiemme sohvalla vallaten kokoonsa nähden huomattavan suuren osan tuota mukavan tuntuista sohvaa. Nuoremman puolestaan voi löytää esimerkiksi jo aiemmin mainituista pesistä tai olohuoneen nukkamatolta kuorsaamasta.
Iltapäivällä saamme joitakin kertoja viikossa maukkaat luut järsittäviksi. Jälleen nuorempi meistä on syömisessään nopeampi ja siirtyy oman herkkupalansa tuhottuaan kyttäysasemiin. Valitettavasti kyttääminen tuottaa vain harvoin tulosta vanhemman vahtien haukan katseellaan omaa herkkuaan.
Iltapäivällä käymme jälleen ulkoilemassa, tällöin yleensä pidemmällä kuin aamulla. Päivän aikaan kertyneitä hajuja tutkimme tarkkaan naapurustosta ja annamme koko lähitienoon tietää olevamme liikkeellä.
Lenkkeilyn jälkeen onkin vuorossa usein päivän seuraava aktivointi pelien muodossa, tai sitten vaihtoehtoisesti vain rentouttavaa lepäilyä. Levon merkitystähän ei tule aliarvioida.
Olemme oppineet valtavasti kaikenlaista ja nuorempi meistä onkin kehittynyt varsin taitavaksi häiritsemään isäntiemme illallisrauhaa pyytämällä päättäväisesti ulospääsyä juuri isäntämme istuuduttua oman ateriansa pariin, vaikka nuorempi olisikin juuri hetkeä aikaisemmin käynyt tarpeillaan. No, onhan niitä huonoja tapoja teillä ihmisilläkin.
Ennen iltalenkkiä ja -palaa meidät harjataan ja meitä koulutetaan. Olemme molemmat persoja herkkupaloille ja olemmekin tulleet lukuisia kertoja huijatuiksi koulutustuokioon joillain erikoisen hyväntuoksuisilla herkuilla. Vanhempi meistä tosin joskus oivaltaa isäntiemme juonen ja luikkii sängyn alle turvaan, josta häntä sitten yritetään houkutella esiin. Niillä herkkupaloilla, tottakai.
Iltalenkkiä seuraa iltapala jälleen Kongeista. Tässä yhteydessä saatamme saada jotain terveyttämme edistäviä valmisteita, jotka meille tarjoillaan kupeista kera makean erityisherkun. Muutoin ruokakupit ovatkin meille tuntemattomia, koska haluamme tulla riittävästi aktoivoiduiksi, johon tarkoitukseen Kongit ovatkin väline vertaansa vailla.
Ilta pimenee ja lopulta koittaa yö. Isäntiemme mukana kuljemme makuuhuoneeseen ja etsimme mukavat nukkumapaikat isäntiemme sängyn jalkopäästä, useimmiten peittojen päältä. Vanhempi meistä on tosin liikkuvaa sorttia ja usein hän vaelteleekin öisin sillä seurauksella, että isäntämme nostaa häntä sänkyyn, useastikin yössä.
Sellainen on esimerkkipäivämme. Kuka vielä kehtaa väittää, ettei pienen koiran elämä olisi rankkaa!
Kun isäntämme ovat saaneet omat aamutoimensa tehtyä, lähdemme aamukävelylle. Kylmällä säällä pukeudumme lämpimiin takkeihin, sadesäällä puolestaan sateelta suojaaviin. Sään salliessa turkkimme hulmuavat tuulessa. Turkkimme, jota emäntämme uutterasti harjaa päivittäin. Trimmaajallakin käymme säännöllisesti ja vaahtokylpyyn meidät kannetaan viikottain.
Aamureippailun jälkeen nautimme ravitsevan, toki kovin köykäisen aamiaisen Kongeista. Täten meitä aktivoidaan hieman lisää. Nuorempi meistä on usein nopeampi ruokailija ja oman ateriansa nautittuaan hän seuraakin vanhemman atrian loppuhetkiä, mahdollisia makupaloja kytäten.
Kun Kongit kumisevat tyhjyyttään siirrymme kukin omiin positioihimme hyvin ansaituille ruokalevoille. Useimmiten vanhempi meistä nauttii kylläisyyden tunteestaan isäntiemme sohvalla vallaten kokoonsa nähden huomattavan suuren osan tuota mukavan tuntuista sohvaa. Nuoremman puolestaan voi löytää esimerkiksi jo aiemmin mainituista pesistä tai olohuoneen nukkamatolta kuorsaamasta.
Iltapäivällä saamme joitakin kertoja viikossa maukkaat luut järsittäviksi. Jälleen nuorempi meistä on syömisessään nopeampi ja siirtyy oman herkkupalansa tuhottuaan kyttäysasemiin. Valitettavasti kyttääminen tuottaa vain harvoin tulosta vanhemman vahtien haukan katseellaan omaa herkkuaan.
Iltapäivällä käymme jälleen ulkoilemassa, tällöin yleensä pidemmällä kuin aamulla. Päivän aikaan kertyneitä hajuja tutkimme tarkkaan naapurustosta ja annamme koko lähitienoon tietää olevamme liikkeellä.
Lenkkeilyn jälkeen onkin vuorossa usein päivän seuraava aktivointi pelien muodossa, tai sitten vaihtoehtoisesti vain rentouttavaa lepäilyä. Levon merkitystähän ei tule aliarvioida.
Olemme oppineet valtavasti kaikenlaista ja nuorempi meistä onkin kehittynyt varsin taitavaksi häiritsemään isäntiemme illallisrauhaa pyytämällä päättäväisesti ulospääsyä juuri isäntämme istuuduttua oman ateriansa pariin, vaikka nuorempi olisikin juuri hetkeä aikaisemmin käynyt tarpeillaan. No, onhan niitä huonoja tapoja teillä ihmisilläkin.
Ennen iltalenkkiä ja -palaa meidät harjataan ja meitä koulutetaan. Olemme molemmat persoja herkkupaloille ja olemmekin tulleet lukuisia kertoja huijatuiksi koulutustuokioon joillain erikoisen hyväntuoksuisilla herkuilla. Vanhempi meistä tosin joskus oivaltaa isäntiemme juonen ja luikkii sängyn alle turvaan, josta häntä sitten yritetään houkutella esiin. Niillä herkkupaloilla, tottakai.
Iltalenkkiä seuraa iltapala jälleen Kongeista. Tässä yhteydessä saatamme saada jotain terveyttämme edistäviä valmisteita, jotka meille tarjoillaan kupeista kera makean erityisherkun. Muutoin ruokakupit ovatkin meille tuntemattomia, koska haluamme tulla riittävästi aktoivoiduiksi, johon tarkoitukseen Kongit ovatkin väline vertaansa vailla.
Ilta pimenee ja lopulta koittaa yö. Isäntiemme mukana kuljemme makuuhuoneeseen ja etsimme mukavat nukkumapaikat isäntiemme sängyn jalkopäästä, useimmiten peittojen päältä. Vanhempi meistä on tosin liikkuvaa sorttia ja usein hän vaelteleekin öisin sillä seurauksella, että isäntämme nostaa häntä sänkyyn, useastikin yössä.
Sellainen on esimerkkipäivämme. Kuka vielä kehtaa väittää, ettei pienen koiran elämä olisi rankkaa!
keskiviikko 5. maaliskuuta 2014
Omahoitoa omakustanteisesti
Pari sanaa paikallisesta diabeteksen hoidosta, lähinnä huolestuneen omaisen perspektiivistä. Diabetes, erityisesti taudin kakkostyypin muoto, on kasvava kansanterveydellinen ja -taloudellinen ongelma, jonka hoitoon ja ennen kaikkea ennalta ehkäisyyn on yhteiskunnassa lopultakin herätty. Tyypin 2 diabetes on pitkälti riippuvainen opituista käyttäytymisnormeista ja elintavoista ja tietyissä tapauksessa voitaneenkin sanoa taudin johtuvan paljon yksilön valinnoista.
Entä sitten ykköstyypin tauti, eli insuliinipuutosdiabetes? Tauti on tutkijoille yhä jonkinasteinen mysteeri, peikko, jonka selvittämiseksi käytetään runsaasti voimavaroja. Se jo tiedetään, ettei yksilön omilla valinnoilla ole mitään tekemistä ykköstyypin diabeteksen puhkeamisen kanssa.
Lahden kaupungin diabetestarvikejakelu huolehtii kaupunkilaistensa diabeteksen hoidosta siinä määrin, että se - lain asettamin reunaehdoin - jakaa kansalaisilleen verensokerin mittaamiseen tarkoitettuja testiliuskoja ja muuta oheismateriaalia. Tiettävästi kaupungin välinejakelulle on ylhäältä asetettu tarkat raamit, joiden puitteissa nuo poloiset välinejakelijat sitten pyrkivät parhaansa mukaan työtään tekemään ja potilaita, modernisti asiakkaita, auttamaan.
Sillä eräässäkin lahtelaisessa taloudessa - eikä varmasti ainoassa - on törmätty kiristyvän kuntatalouden kääntöpuoleen ja ilmeisesti tähän liittyvään hämäläiseen hölmöyteen. Lahden kaupungin päättävät viskaalit näyttävät nimittäin tulkitsevan välinejakelulle asetettuja ohjeita kuin piru raamattua jaettavien verensokeriliuskojen määrien suhteen.
Ei tunnu olevan mitään väliä, onko saatava maksimimäärä potilaalle riittävä vai ei. Se kun on sovittu maksimimääräksi, josta ei tingitä vaikka taivas putoaisi ja Pelicans voittaisi Liiga-mestaruuden. Ei ole mitään virkaa potilaiden itkuvirsillä, etteivät liuskat kerta kaikkiaan riitä määräajaksi turvaamaan tehokkaan diabeteksen hoidon. Pahimmillaan syytetään turhia mittauksia eli tilanne käännetään potilaan syyksi. Henkilökohtaisesti en tiedä yhtään diabeetikkoa, joka mittaisi verensokeriaan huvin vuoksi, tai että verensokeriliuskoja tuhlattaisiin vaikkapa terveiden perheenjäsenten seulontaan. Eikä niitä liuskoja varmasti mustan pörssin markkinoillakaan myydä.
Toisaalta paikallinen erikoissairaanhoitokaan ei saa diabeteksen hoidossa puhtaita papereita. Henkilöstövajeen taakse voidaan toki aina piiloutua, mutta tällaisessa tilanteessa toimintoja tulisi ilman muuta tehostaa. Terveyskeskuksissa voitaisiin aivan huoletta seurata myös ykköstyypin potilaita. Näinhän jo tapahtuu sivistyneessä osassa maatamme. On älytöntä, että edes oman spesialiteetin ongelmista ei vastuuta osata tai suostuta kantamaan. Erikoissairaanhoidon katsantokanta on perinteisesti hyvin kapea-alainen, mutta jotenkin kuvittelisi, että diabetespoliklinikka diabeteslääkäreineen ja -hoitajineen ottaisi kantaa ja vastuun määräajoin seuraamiensa diabeetikoiden diabetekseen liittyviin ongelmiin.
Lisäksi tuntuu, että diabetesta hoidetaan lukemalla hoitosuosituksia kuin piru raamattua. Minkäänlaista kykyä potilaan yksilölliseen ymmärtämiseen ei ole olemassa. "Mutta kun täällä (ohjeessa) sanotaan", tuntuu olevan patenttivastaus suurinpiirtein jokaiseen kysymykseen. Kuitenkin juuri diabetes on mitä suurimmassa määrin kokonaisvaltaista hoito-otetta vaativa sairaus. Ja ne hoitosuositukset ovat kuitenkin vain suosituksia, omaakin järkeä ja harkintaa saisi käyttää. Edes välillä.
Tuo yllämainittu liuskatilanne on niin ikään yllämainitussa lahtelaistaloudessa jatkuva ongelma. Ei voi olla oikein tai ainakaan tasapuolista, että tässä tietyssä taloudessa joudutaan hankkimaan omakustanteisesti jopa puolet verensokeriliuskoista. Kuitenkin samaan aikaan ylipainoista, tupakoivaa ja muutoinkin omaa hoitoaan laiminlyövää mallipotilasta hyysätään ilmeisesti maailmanloppuun saakka.
Toisaalta on kovin outoa, että hoitava taho vaatii alati tehokasta ja aktiivista omahoitoa ja -seurantaa, mutta sitä ei kuitenkaan tueta riittävästi. Tässä vaiheessa potilas onkin yllättäen täysin omillaan. Omahoitoa tulee tehostaa, mutta verensokeriliuskoja tämän mahdollistamiseen ei saakaan riittävästi.
Tilanne on absurdi ja ennen kaikkea kestämätön. Jokainen rationaaliseen ajatteluun kykenevä ihminen ymmärtää varmasti kuntatalouden vallitsevat reunaehdot ja säästöpaineet, mutta tuntuu älyttömältä säästökohteelta karsia diabeetikoiden omahoidosta, jos samaan aikaan hyppyrimäkiä kiillotetaan. Tekisi mieli kuvitella, että panostamalla diabeetikon omahoitoon voitaisiin vähentää huomattavasti kalliimpaa erikoissairaanhoitoa: amputaatioita, dialyysejä, elinsiirtoja. Väärin kuviteltu?
Entä sitten ykköstyypin tauti, eli insuliinipuutosdiabetes? Tauti on tutkijoille yhä jonkinasteinen mysteeri, peikko, jonka selvittämiseksi käytetään runsaasti voimavaroja. Se jo tiedetään, ettei yksilön omilla valinnoilla ole mitään tekemistä ykköstyypin diabeteksen puhkeamisen kanssa.
Lahden kaupungin diabetestarvikejakelu huolehtii kaupunkilaistensa diabeteksen hoidosta siinä määrin, että se - lain asettamin reunaehdoin - jakaa kansalaisilleen verensokerin mittaamiseen tarkoitettuja testiliuskoja ja muuta oheismateriaalia. Tiettävästi kaupungin välinejakelulle on ylhäältä asetettu tarkat raamit, joiden puitteissa nuo poloiset välinejakelijat sitten pyrkivät parhaansa mukaan työtään tekemään ja potilaita, modernisti asiakkaita, auttamaan.
Sillä eräässäkin lahtelaisessa taloudessa - eikä varmasti ainoassa - on törmätty kiristyvän kuntatalouden kääntöpuoleen ja ilmeisesti tähän liittyvään hämäläiseen hölmöyteen. Lahden kaupungin päättävät viskaalit näyttävät nimittäin tulkitsevan välinejakelulle asetettuja ohjeita kuin piru raamattua jaettavien verensokeriliuskojen määrien suhteen.
Ei tunnu olevan mitään väliä, onko saatava maksimimäärä potilaalle riittävä vai ei. Se kun on sovittu maksimimääräksi, josta ei tingitä vaikka taivas putoaisi ja Pelicans voittaisi Liiga-mestaruuden. Ei ole mitään virkaa potilaiden itkuvirsillä, etteivät liuskat kerta kaikkiaan riitä määräajaksi turvaamaan tehokkaan diabeteksen hoidon. Pahimmillaan syytetään turhia mittauksia eli tilanne käännetään potilaan syyksi. Henkilökohtaisesti en tiedä yhtään diabeetikkoa, joka mittaisi verensokeriaan huvin vuoksi, tai että verensokeriliuskoja tuhlattaisiin vaikkapa terveiden perheenjäsenten seulontaan. Eikä niitä liuskoja varmasti mustan pörssin markkinoillakaan myydä.
Toisaalta paikallinen erikoissairaanhoitokaan ei saa diabeteksen hoidossa puhtaita papereita. Henkilöstövajeen taakse voidaan toki aina piiloutua, mutta tällaisessa tilanteessa toimintoja tulisi ilman muuta tehostaa. Terveyskeskuksissa voitaisiin aivan huoletta seurata myös ykköstyypin potilaita. Näinhän jo tapahtuu sivistyneessä osassa maatamme. On älytöntä, että edes oman spesialiteetin ongelmista ei vastuuta osata tai suostuta kantamaan. Erikoissairaanhoidon katsantokanta on perinteisesti hyvin kapea-alainen, mutta jotenkin kuvittelisi, että diabetespoliklinikka diabeteslääkäreineen ja -hoitajineen ottaisi kantaa ja vastuun määräajoin seuraamiensa diabeetikoiden diabetekseen liittyviin ongelmiin.
Lisäksi tuntuu, että diabetesta hoidetaan lukemalla hoitosuosituksia kuin piru raamattua. Minkäänlaista kykyä potilaan yksilölliseen ymmärtämiseen ei ole olemassa. "Mutta kun täällä (ohjeessa) sanotaan", tuntuu olevan patenttivastaus suurinpiirtein jokaiseen kysymykseen. Kuitenkin juuri diabetes on mitä suurimmassa määrin kokonaisvaltaista hoito-otetta vaativa sairaus. Ja ne hoitosuositukset ovat kuitenkin vain suosituksia, omaakin järkeä ja harkintaa saisi käyttää. Edes välillä.
Tuo yllämainittu liuskatilanne on niin ikään yllämainitussa lahtelaistaloudessa jatkuva ongelma. Ei voi olla oikein tai ainakaan tasapuolista, että tässä tietyssä taloudessa joudutaan hankkimaan omakustanteisesti jopa puolet verensokeriliuskoista. Kuitenkin samaan aikaan ylipainoista, tupakoivaa ja muutoinkin omaa hoitoaan laiminlyövää mallipotilasta hyysätään ilmeisesti maailmanloppuun saakka.
Toisaalta on kovin outoa, että hoitava taho vaatii alati tehokasta ja aktiivista omahoitoa ja -seurantaa, mutta sitä ei kuitenkaan tueta riittävästi. Tässä vaiheessa potilas onkin yllättäen täysin omillaan. Omahoitoa tulee tehostaa, mutta verensokeriliuskoja tämän mahdollistamiseen ei saakaan riittävästi.
Tilanne on absurdi ja ennen kaikkea kestämätön. Jokainen rationaaliseen ajatteluun kykenevä ihminen ymmärtää varmasti kuntatalouden vallitsevat reunaehdot ja säästöpaineet, mutta tuntuu älyttömältä säästökohteelta karsia diabeetikoiden omahoidosta, jos samaan aikaan hyppyrimäkiä kiillotetaan. Tekisi mieli kuvitella, että panostamalla diabeetikon omahoitoon voitaisiin vähentää huomattavasti kalliimpaa erikoissairaanhoitoa: amputaatioita, dialyysejä, elinsiirtoja. Väärin kuviteltu?
sunnuntai 23. helmikuuta 2014
Joukkuepelin kautta voittoon
Sotshin talviolympialaiset, nyky-Venäjän valtionjohdon suuri unelma ja tuon unelman kruununjalokivenä kimalteleva miesten olympialainen jääkiekkoturnaus tuikkii enää muistoissa. Turnauksen kaksi parasta joukkuetta kohtasi lopulta yksipuoliseksi näytökseksi osoittautuneessa loppuhuipennuksessa. On aika hieman ynnätä parin viimeisen viikon tapahtumia viiden renkaan kiekkokaukalosta.
Kotoinen Leijonalauma kesyyntyi lopulta pronssille. Kokonaisuutena Suomen suoritusta voidaan pitää onnistuneena, ottaen huomioon lähtökohdat, jo ennestään kilpailijoita huomattavasti ohuempi pelaajamateraali ja varsinkin juuri ennen h-hetkeä iskenyt sentteripula. Ilman Mikko Koivua, Filppulaa ja lopulta Barkoviakin antoi Suomi valtavasti tasoitusta juuri tärkeimmällä kenttäpelaajapaikalla.
Venäjä oli odotetun heikko. Jääkiekko on kuitenkin edelleen - onneksi - viime kädessä joukkuepeli, jossa harvoin menestyy itsekkäällä, kurittomalla ja peliä halveksimalla asenteella. Omaan napaan tuijottavia diivoja ei moderni jääkiekko sen korkeimmalla tasollaan tule kaipaamaan. Tästä hyvänä esimerkkinä käyköön, jälleen kerran Alexander Radulov, parhaimmillaan loistava maalintekijä, mutta useimmiten vain asennevammansa rampauttama diiva. KHL-kiekkoa en ole seurannut käytännössä ollenkaan, joten oli upeaa saada jälleen olympiaturnauksen muodossa muistutus siitä, miksei herra Itsekäs menestynyt Isossa Showssa. Eikä tule koskaan takaisin Pohjois-Amerikkaan pääsemäänkään. Kenties miehen omat ambitiot ovatkin ainoastaan helppojen miljoonien rahastamisessa idän oligarkeilta.
Sveitsi ja etenkin Latvia esiintyivät edukseen. Sveitsiltä isojen kaatoa osattiin jo jossain määrin odottaakin, mutta Ted Nolanin luoma tiivis puolustussysteemi nosti Latvian yllättäen haastamaan muiden muassa tulevaa olympiavoittajaa Kanadaa. Nolan osoitti jälleen olevansa loistava projektivalmentaja.
Slovakian nouseva sukupolvi on enää kaunis muisto eikä veljeskansa tsekeillä mennyt juuri paremmin. Tsekkien joukkueen kokoaminen nostatti kulmakarvoja eikä eläkeläisjääristä saatu kaukalossa juuri positiivista sanottavaa.
USA. Odotetun vahva aina välierän päättymiseen saakka. Ruotsi. Selkeästi turnauksen toiseksi paras joukkue, vaikka kärsikin avainpelaajiensa poisjäänneistä ja päävalmentajansa heikosta peluutuksesta. Kenties koko turnauksen suurin ihmetyksen aihe oli Oliver Ekman-Larssonin istuttaminen penkin päässä syömässä tuppia. Siis erästä koko sivistyneen maailman parasta puolustajaa!
Jääkiekkoa seuraava maailma sai viimeisen pariviikkoisen aikana todistaa menneiden olympialaisten varmimman mestarin riemumarssin kohti vääjäämätöntä lopputulemaa. Team Canada paransi peliään ottelu ottelulta, ei hävinnyt koko turnauksen aikana kertaakaan, päästi taakseen vain kolme maalia koko turnauksen aikana ja kesti upeasti suurimman ennakkosuosikin paineet. Suomi pakotti mestarit jatkoajalle, Latvia piinasi maailman parasta maajoukkuetta kaksi ja puoli erää, mutta lopulta Kanada osoitti, jälleen kerran, miksi se on the land of hockey.
Kotoinen Leijonalauma kesyyntyi lopulta pronssille. Kokonaisuutena Suomen suoritusta voidaan pitää onnistuneena, ottaen huomioon lähtökohdat, jo ennestään kilpailijoita huomattavasti ohuempi pelaajamateraali ja varsinkin juuri ennen h-hetkeä iskenyt sentteripula. Ilman Mikko Koivua, Filppulaa ja lopulta Barkoviakin antoi Suomi valtavasti tasoitusta juuri tärkeimmällä kenttäpelaajapaikalla.
Venäjä oli odotetun heikko. Jääkiekko on kuitenkin edelleen - onneksi - viime kädessä joukkuepeli, jossa harvoin menestyy itsekkäällä, kurittomalla ja peliä halveksimalla asenteella. Omaan napaan tuijottavia diivoja ei moderni jääkiekko sen korkeimmalla tasollaan tule kaipaamaan. Tästä hyvänä esimerkkinä käyköön, jälleen kerran Alexander Radulov, parhaimmillaan loistava maalintekijä, mutta useimmiten vain asennevammansa rampauttama diiva. KHL-kiekkoa en ole seurannut käytännössä ollenkaan, joten oli upeaa saada jälleen olympiaturnauksen muodossa muistutus siitä, miksei herra Itsekäs menestynyt Isossa Showssa. Eikä tule koskaan takaisin Pohjois-Amerikkaan pääsemäänkään. Kenties miehen omat ambitiot ovatkin ainoastaan helppojen miljoonien rahastamisessa idän oligarkeilta.
Sveitsi ja etenkin Latvia esiintyivät edukseen. Sveitsiltä isojen kaatoa osattiin jo jossain määrin odottaakin, mutta Ted Nolanin luoma tiivis puolustussysteemi nosti Latvian yllättäen haastamaan muiden muassa tulevaa olympiavoittajaa Kanadaa. Nolan osoitti jälleen olevansa loistava projektivalmentaja.
Slovakian nouseva sukupolvi on enää kaunis muisto eikä veljeskansa tsekeillä mennyt juuri paremmin. Tsekkien joukkueen kokoaminen nostatti kulmakarvoja eikä eläkeläisjääristä saatu kaukalossa juuri positiivista sanottavaa.
USA. Odotetun vahva aina välierän päättymiseen saakka. Ruotsi. Selkeästi turnauksen toiseksi paras joukkue, vaikka kärsikin avainpelaajiensa poisjäänneistä ja päävalmentajansa heikosta peluutuksesta. Kenties koko turnauksen suurin ihmetyksen aihe oli Oliver Ekman-Larssonin istuttaminen penkin päässä syömässä tuppia. Siis erästä koko sivistyneen maailman parasta puolustajaa!
Jääkiekkoa seuraava maailma sai viimeisen pariviikkoisen aikana todistaa menneiden olympialaisten varmimman mestarin riemumarssin kohti vääjäämätöntä lopputulemaa. Team Canada paransi peliään ottelu ottelulta, ei hävinnyt koko turnauksen aikana kertaakaan, päästi taakseen vain kolme maalia koko turnauksen aikana ja kesti upeasti suurimman ennakkosuosikin paineet. Suomi pakotti mestarit jatkoajalle, Latvia piinasi maailman parasta maajoukkuetta kaksi ja puoli erää, mutta lopulta Kanada osoitti, jälleen kerran, miksi se on the land of hockey.
torstai 13. helmikuuta 2014
Kun naiskiekko Sotshiin kompastui
Yle Urheilun ja etenkin sen ruotsinkielisen toimituksen voimahahmo Kaj Kunnas lienee matkalla kotimaan politiikkaan. Oikein muutakaan johtopäätöstä ei ole tehtävissä miehen viime kuukausien aikana tapahtuneesta metamorfoosista asiallisesta urheilutoimittajasta kohti sirkuspelleä, joka pelehtii tv-mainoksissa toisen kaltaisensa kanssa. Siis sen joskus takavuosina Juhani Tammisena tunnetun.
Kunnaksen onnistui nostaa kohtalainen myrsky lounaisvenäläisessä grogilasissa omalla toiminnallaan meneillään olevissa Sotshin talviolympialaisissa. Kisoissa, jotka jäävät historiaan Venäjän nykyajan Isä Aurinkoisen täysimittaisena pyllistyksenä sivistyneen maailman ihmis- ja eläinoikeuksille.
Kunnas oli valittu Yleisradion suomenkielisen television toiseksi jääkiekkoselostajaksi Niki Juuselan ohella. Mies, joka on aiemmin meritoitunut lähinnä kaksikielisen Suomen valtalajeissa, etenkin käsipallossa ja hoidellut jääkiekkoselostuksia toisella kotimaisellamme. Nyt olisi koittanut Kunnaksen debyytti myös maan suosituimmassa pallopelissä sen suurimmalla näyttämöllä. Olympiakiekkoa. Suomeksi selostettuna.
Miesten olympiakiekkoa odotellessa Kunnaksen piti sitten hankkia pävärahansa hoitamalla alta pois jokunen turhanpäiväinen naisjääkiekon olympiakamppailu. Näin lienee Karjaan suuri poika tilannettaan pohtinut, kun raahautui vailla minkäänlaista kiinnostusta selostuskoppiin mukanaan maamme uusi johtava kiekkoanalyytikko, kuulemma vallan juniorina Kiekko-Reippaassa pelannut Venäjän ystävä, näyttelijä Ville Haapasalo. Ei siis mikä tahansa kadun mies, vaan ihan entinen juniorikiekkoilija. Vau. Vapiskaa, Petteri Sihvonen ja Juha Hiitelä, haastaja on ilmaantunut estradille.
Kunnaksen onnistui Haapasalon suotuisalla avustuksella tehdä upeasta, lopulta tappioon päättyneestä, naisleijonien taistelusta Kanadaa vastaan surkea farssi. Kunnas kyseli Haapasalolta kuulumisia, kalajuttuja ja muuta täysin jääkiekkoselostukseen kuulumatonta roskaa ja sisäisen analyytikkonsa itsestään löytänyt Haapasalo ulisi väliin jollain etäisesti suomea muistuttavalla kielellä joitain tv-katsojaa säikäyttäviä huudahduksia. Itse peli oli täysin sivuseikka, kunhan nyt kavereiden kesken selostuskopissa mukavia juteltiin. Tällainen oli ilmeisesti Yle Urheilun ja Kunnaksen näkemys tv-urheiluelämyksestä. Voi voi.
Kunnas teki arviointivirheen kommentaattorivalinnallaan, se on selvä. Haapasalo ilmeisesti rakastaa omaa ääntään huomattavan paljon olympiaurheilua enemmän, kun ei ymmärtänyt kieltäytyä Kaitsun seireenikutsusta. Tv-katsojat ovat kiehuneet raivosta sosiaalisessa mediassa, aiheestakin. Kaikkein eniten kuitenkin harmittaa naisjääkiekon puolesta.
Olympiatasolla naiset ovat pelanneet jääkiekkoa Naganon talvikisoista vuonna 1998 lähtien ja heti alusta lähtien lajin mahtimaat Atlantin takaa, USA ja Kanada, ovat kisoja hallinneet. Aivan viime vuosina on ollut kuitenkin nähtävissä viitteitä muun maailman saavuttavan kärkikaksikon valtavaa etumatkaa. Itse asiassa Suomi on onnistunut voittamaan Kanadan jo kahdesti(!), viimeksi menneenä syksynä.
Naisjääkiekon taso on koko ajan kehittynyt. Pelaajat ovat tulleet taitavammiksi, nopeammiksi, vahvemmiksi, peliälykkäimmiksi. Taso on myös laventunut, Keski-Euroopassakin ollaan herätty tähän hienoon lajiin. Sääntökehitys nostattaa keskustelua koko ajan ja muiden muassa taklaussäännön muokkaaminen lienee vain ajan kysymys.
Valtamedioiden suhtautuminen naislätkään on kuitenkin - valitettavasti - ollut alusta asti alentavaa, vähättelevää. Sanalla sanoen sovinistista. Tähän samaiseen sovinismiin myös aiemmin kovin tasa-arvoisena pitämäni Kaj Kunnaskin, kenties tietämättään ja tahtomattaan, meni sortumaan. Miehen työnantajasta sitten puhumattakaan. Ylessä onkin enää aivan turha puhua naiskiekon arvostuksen nostamisesta, ellei omat teot muutu täysin nykyistä päinvastaiseksi. Sotshin olympialaiset olisivat saattaneet olla hieno paikka puhdistaa naiskiekon julkisuuskuvaa. Puitteet ovat erinomaiset ja kisoissa on jo nähty kerrassaan erinomaista naisjääkiekkoa. Valitettavasti oma valtiollinen tv-yhtiömme päätti heittää homman täysin läskiksi.
Kunnaksen onnistui nostaa kohtalainen myrsky lounaisvenäläisessä grogilasissa omalla toiminnallaan meneillään olevissa Sotshin talviolympialaisissa. Kisoissa, jotka jäävät historiaan Venäjän nykyajan Isä Aurinkoisen täysimittaisena pyllistyksenä sivistyneen maailman ihmis- ja eläinoikeuksille.
Kunnas oli valittu Yleisradion suomenkielisen television toiseksi jääkiekkoselostajaksi Niki Juuselan ohella. Mies, joka on aiemmin meritoitunut lähinnä kaksikielisen Suomen valtalajeissa, etenkin käsipallossa ja hoidellut jääkiekkoselostuksia toisella kotimaisellamme. Nyt olisi koittanut Kunnaksen debyytti myös maan suosituimmassa pallopelissä sen suurimmalla näyttämöllä. Olympiakiekkoa. Suomeksi selostettuna.
Miesten olympiakiekkoa odotellessa Kunnaksen piti sitten hankkia pävärahansa hoitamalla alta pois jokunen turhanpäiväinen naisjääkiekon olympiakamppailu. Näin lienee Karjaan suuri poika tilannettaan pohtinut, kun raahautui vailla minkäänlaista kiinnostusta selostuskoppiin mukanaan maamme uusi johtava kiekkoanalyytikko, kuulemma vallan juniorina Kiekko-Reippaassa pelannut Venäjän ystävä, näyttelijä Ville Haapasalo. Ei siis mikä tahansa kadun mies, vaan ihan entinen juniorikiekkoilija. Vau. Vapiskaa, Petteri Sihvonen ja Juha Hiitelä, haastaja on ilmaantunut estradille.
Kunnaksen onnistui Haapasalon suotuisalla avustuksella tehdä upeasta, lopulta tappioon päättyneestä, naisleijonien taistelusta Kanadaa vastaan surkea farssi. Kunnas kyseli Haapasalolta kuulumisia, kalajuttuja ja muuta täysin jääkiekkoselostukseen kuulumatonta roskaa ja sisäisen analyytikkonsa itsestään löytänyt Haapasalo ulisi väliin jollain etäisesti suomea muistuttavalla kielellä joitain tv-katsojaa säikäyttäviä huudahduksia. Itse peli oli täysin sivuseikka, kunhan nyt kavereiden kesken selostuskopissa mukavia juteltiin. Tällainen oli ilmeisesti Yle Urheilun ja Kunnaksen näkemys tv-urheiluelämyksestä. Voi voi.
Kunnas teki arviointivirheen kommentaattorivalinnallaan, se on selvä. Haapasalo ilmeisesti rakastaa omaa ääntään huomattavan paljon olympiaurheilua enemmän, kun ei ymmärtänyt kieltäytyä Kaitsun seireenikutsusta. Tv-katsojat ovat kiehuneet raivosta sosiaalisessa mediassa, aiheestakin. Kaikkein eniten kuitenkin harmittaa naisjääkiekon puolesta.
Olympiatasolla naiset ovat pelanneet jääkiekkoa Naganon talvikisoista vuonna 1998 lähtien ja heti alusta lähtien lajin mahtimaat Atlantin takaa, USA ja Kanada, ovat kisoja hallinneet. Aivan viime vuosina on ollut kuitenkin nähtävissä viitteitä muun maailman saavuttavan kärkikaksikon valtavaa etumatkaa. Itse asiassa Suomi on onnistunut voittamaan Kanadan jo kahdesti(!), viimeksi menneenä syksynä.
Naisjääkiekon taso on koko ajan kehittynyt. Pelaajat ovat tulleet taitavammiksi, nopeammiksi, vahvemmiksi, peliälykkäimmiksi. Taso on myös laventunut, Keski-Euroopassakin ollaan herätty tähän hienoon lajiin. Sääntökehitys nostattaa keskustelua koko ajan ja muiden muassa taklaussäännön muokkaaminen lienee vain ajan kysymys.
Valtamedioiden suhtautuminen naislätkään on kuitenkin - valitettavasti - ollut alusta asti alentavaa, vähättelevää. Sanalla sanoen sovinistista. Tähän samaiseen sovinismiin myös aiemmin kovin tasa-arvoisena pitämäni Kaj Kunnaskin, kenties tietämättään ja tahtomattaan, meni sortumaan. Miehen työnantajasta sitten puhumattakaan. Ylessä onkin enää aivan turha puhua naiskiekon arvostuksen nostamisesta, ellei omat teot muutu täysin nykyistä päinvastaiseksi. Sotshin olympialaiset olisivat saattaneet olla hieno paikka puhdistaa naiskiekon julkisuuskuvaa. Puitteet ovat erinomaiset ja kisoissa on jo nähty kerrassaan erinomaista naisjääkiekkoa. Valitettavasti oma valtiollinen tv-yhtiömme päätti heittää homman täysin läskiksi.
sunnuntai 9. helmikuuta 2014
Mock Awards - kun kiekkoblogisti palkintoja jakoi
Maailman paras jääkiekkoliiga NHL keskeytyy pariksi viikoksi, koska koko kiekkoilevan maailman mielenkiinto keskittyy Mustanmeren rannalle, jossa Sidney Crosby johtaa joukkonsa messiaan lailla olympiakultaan. Tämä lyhyt tauko liigakiekkoilusta antaa myös blogistille hyvän tekosyyn summata hieman kulunutta sesonkia.
Teen tätä yhteenvetoa ESPN-urheilukanavalta tutun mock-formaatin muodossa. ESPN julkistaa kesäisin ennen tärkeimpien ammattiurheiluliigojen varaustilaisuuksia ns. mock drafteja, joissa kanavan asiantuntijat laativat omat arvionsa siitä, kuinka tuleva varaustilaisuus tulee sujumaan. Kuka varaa kenet ja missä vaiheessa. Tällainen, ainakin omaa penkkiurheilijan mieltä kovasti lämmittävä viihdepläjäys on upea tapa virittyä itsekin niin NHL:n, NFL:n kuin NBA:nkin varasutilaisuuteen ja kerätä tarpeellista dataa draftia ajatellen.
Tulen siis listaamaan omia suosikkejani / ehdokkaitani joidenkin NHL:n kaudenpäätöspalkintojen saajiksi. Ei ole tarkoituksenmukaista käsitellä jokaista palkintokategoriaa, vaan tässäkin keskitytään omaa pientä mieltä eniten liikuttaviin palkintoihin. Tällä Mock Awards:lla ei ole juuri mitään tekemistä objektiivisuuden kanssa, vaan kyseessä on siis ainoastaan oma mielipiteeni, johon on vahvasti vaikuttanut omat mieltymykseni. Suosikkipelaajiani tulee siis vilisemään seuraavilla riveillä.
Aloitetaan.
Hart Memorial Trophy, liigan arvokkain pelaaja
Teen tätä yhteenvetoa ESPN-urheilukanavalta tutun mock-formaatin muodossa. ESPN julkistaa kesäisin ennen tärkeimpien ammattiurheiluliigojen varaustilaisuuksia ns. mock drafteja, joissa kanavan asiantuntijat laativat omat arvionsa siitä, kuinka tuleva varaustilaisuus tulee sujumaan. Kuka varaa kenet ja missä vaiheessa. Tällainen, ainakin omaa penkkiurheilijan mieltä kovasti lämmittävä viihdepläjäys on upea tapa virittyä itsekin niin NHL:n, NFL:n kuin NBA:nkin varasutilaisuuteen ja kerätä tarpeellista dataa draftia ajatellen.
Tulen siis listaamaan omia suosikkejani / ehdokkaitani joidenkin NHL:n kaudenpäätöspalkintojen saajiksi. Ei ole tarkoituksenmukaista käsitellä jokaista palkintokategoriaa, vaan tässäkin keskitytään omaa pientä mieltä eniten liikuttaviin palkintoihin. Tällä Mock Awards:lla ei ole juuri mitään tekemistä objektiivisuuden kanssa, vaan kyseessä on siis ainoastaan oma mielipiteeni, johon on vahvasti vaikuttanut omat mieltymykseni. Suosikkipelaajiani tulee siis vilisemään seuraavilla riveillä.
Aloitetaan.
Hart Memorial Trophy, liigan arvokkain pelaaja
- Phil Kessel, Leafs
- Alexander Steen, Blues
- Sidney Crosby, Pens
Kessel on ollut kapean ja ajoittain aneemisen hyökkäyksen suvereeni johtaja ja ainoa Leafs-hyökkääjä, joka kykenee kääntämään otteluita yksin. Pelottaa ajatellakaan, missä suossa ontariolaiset kahlaisivat ilman nallekarhua muistuttavaa jenkkiä. Steen on ottanut valtavan harppauksen offensiivisessa pelissään ja onkin tällä hetkellä maailman toiseksi paras maalintekijä Steven Stamkosin jälkeen. Viimeisenä kolmikossa luonnollisesti kiekkokansan vapahtaja, Messias hokiväen Beetlehemistä, Nova Scotiasta: taikuri numero 87.
Frank J. Selke Trophy, paras puolustava hyökkääjä
- Gabriel Landeskog, Avs
- Olli Jokinen, Jets
- Jay McClement, Leafs
Tämä on itselle se kaikkein suurin palkinto, jonka voittajat ovat aina olleet lähellä omaa hockeyheartia. Gainey, Carbonneau, Gilmour, Lehtinen, Peca. Hienoja urheilijoita ja valtaosin hienoja ihmisiäkin. Oikeiden analyytikoiden kärkinimi vuodesta toiseen on ollut Punasiipien Pevel Datsjuk, joka kuitenkin omasta mielestäni on kovasti yliarvostettu puolustavana hyökkääjänä.
Kategorian omat suosikkini ovat jälleen valtavirrasta poikkeavia. Kannatinhan kovasti Jay Pandolfon Selkeä, jota miehelle ei valitettavasti koskaan myönnetty. Nuori Avs-kippari Landeskog lienee ennakkosuosikki tänä vuonna. Hän pelaa paljon vastustajan kärkiketjuja vastaan. Hän on juuri se Avs-ykkösketjun kapellmestari, joka mahdollistaa Stastnyn pyörittää hyökkäyspeliään Gabe Landeskogin uutteran puolustamisen vanavedessä. Päävalmentaja Carlyle heittää McClementin jokaiseen alivoimaan ensimmäisenä, kuten myös jokaiseen tärkeään aloitukseen otteluiden päätöshetkillä. Jokinen on vanhemmiten kehittynyt vuosi vuodelta erittäin monipuoliseksi hyökkääjäksi ja on tällä hetkellä Paul Mauricen tärkein hyökkääjä heti puolustaja/hyökkääjä Dustin Byfuglienin jälkeen. Pelaa joka tilanteessa ja pelaa täysillä. Parantanut valtavasti puolustuspeliään, on liigan eliittialoittajia ja valitettavan aliarvostettu kotimaassamme, ilman omaa syytään.
James Norris Memorial Trophy, paras puolustaja
Vezina Trophy, paras maalivahti
Kategorian omat suosikkini ovat jälleen valtavirrasta poikkeavia. Kannatinhan kovasti Jay Pandolfon Selkeä, jota miehelle ei valitettavasti koskaan myönnetty. Nuori Avs-kippari Landeskog lienee ennakkosuosikki tänä vuonna. Hän pelaa paljon vastustajan kärkiketjuja vastaan. Hän on juuri se Avs-ykkösketjun kapellmestari, joka mahdollistaa Stastnyn pyörittää hyökkäyspeliään Gabe Landeskogin uutteran puolustamisen vanavedessä. Päävalmentaja Carlyle heittää McClementin jokaiseen alivoimaan ensimmäisenä, kuten myös jokaiseen tärkeään aloitukseen otteluiden päätöshetkillä. Jokinen on vanhemmiten kehittynyt vuosi vuodelta erittäin monipuoliseksi hyökkääjäksi ja on tällä hetkellä Paul Mauricen tärkein hyökkääjä heti puolustaja/hyökkääjä Dustin Byfuglienin jälkeen. Pelaa joka tilanteessa ja pelaa täysillä. Parantanut valtavasti puolustuspeliään, on liigan eliittialoittajia ja valitettavan aliarvostettu kotimaassamme, ilman omaa syytään.
James Norris Memorial Trophy, paras puolustaja
- Alex Pietrangelo, Blues
- Oliver Ekman-Larsson, Coyotes
- Ryan Suter, Wild
Vezina Trophy, paras maalivahti
- Jonathan Bernier, Leafs
- Sergei Bobrovski, Blue Jackets
- Josh Harding, Wild
torstai 6. helmikuuta 2014
Sinuhe Keskiaikalainen, hyväntahtoinen hölmö
Voi sinua, Sinuhe, voi sinua.
Ainakin sait aimo tujauksen julkisuutta. Ja kun kerran kaikki julkisuus on hyvästä, oletkin siis suuren luokan populisti ja näin ollen ainakin tietyn pienen porukan sankari.
Sinuhe Wallinheimo, entinen vaihtoaition luukun aukaisija ja nykyinen oikeistoparlamentaarikko, nousi siis kerrasta koko kansan huulille möläytyksellään. Asiaa ehdittiin eilen jo käsitellä kotimaamme mediassa useammaltakin kantilta. Näistä ainakin omaa silmää miellytti Matti Liljaniemen kolumni Jatkoaika.comissa.
Tuossa Liljaniemen tekstissä tiivistyy upeasti myös oma eilinen ihmetykseni Wallinheimon, Suomen Jääkiekkoilijat r.y:n puheenjohtajan ja mitä ilmeisimmin hyväntahtoisen hölmön möläytykseen. En nimittäin missään tapauksessa pidä Wallinheimoa pahansuopaisena homofoobikkona, mutta sanansa miehen tulisi oppia paremmin valitsemaan. Etenkin, kun kerran esiintyy kokoomuslaisen kansan edustajana Arkadianmäellä. Ja toisaalta, kun kerran möläyttelee jääkiekkoilijoiden etujärjestön nokkamiehen tittelillä, eikä omana hölmönä itsenään.
Etenkin Wallinheimon tökerö tapa verrata homoa jääkiekkoilijaa loukkaantuneeseen urheilijaan on kuin suoraan jostain pimeältä keskiajalta. Homo jääkiekkoilija on siis Wallinheimon ja edustamansa jääkiekkoilijajärjestön mielestä huono työntekijä jääkiekkojohtajalle tai kiekkovalmentajalle ja rasite joukkueelleen.
Entäs sitten jääkiekkoileva hetero perheenisä, jonka pieni vauva on parina yönä korvatulehdustaan itkiessään valvottanut perhettään? Onko tällainen huonosti nukkunut kiekkoilija rasite ketjukavereilleen seuraavan päivän ottelussa? Juuri sinun, Sinuhe, olisi luullut osaavan entisenä ammattikiekkoilijana valita sanasi tarkemmin. Olet varmasti itsekin ollut pelaajaurallasi tilanteessa, josta -syystä tai toisesta- ei valmistautumisesi otteluun ole mennyt tismalleen suunnitelmiesi mukaan. Oletkin ollut suoranainen rasite joukkueellesi, vaikket ehkä loukkaantunut tai homo ollutkaan.
Itse kukin meistä voi viitata Wallinheimon möläytykselle kintaalla, puolustella tai provosoitua niistä. Wallinheimon tulisi kuitenkin vakavasti harkita asemaansa SJRY:n puheenjohtajana. Ei siksi, että hän epäonnistui sinänsä tärkeästä ja ajankohtaisesta aiheesta ulostulossaan. Eikä siksikään, että hän olisi erityisen verisesti loukannut mitään tiettyä kansanryhmää. Vaan siksi, että hän ei selkeästi ole tehtäviensä tasalla. Eikä hänen totisesti tarvitsisi kaataa enää lisää bensaa liekkeihin, jotka jo valmiiksi roihuavat komeana jääkiekon raunioilla. Kukkahattutädit kiittävät.
SJRY on koko pelaajayhdistyksen edunvalvoja. Ei vain osan pelaajista. Ei vain heteroiden, oikeakätisten, bemarimiesten tai Kokoomusta äänestävien. Vaan kaikkien. Wallinheimon kommentit saattavat tämän seikan nyt jokseenkin outoon valoon, koska Sinuhen kommentista saa sen kuvan, että Pelaajayhdistys ajaa vain tiettyjen jäseniensä asioita.
Wallinheimo on jo jonkin aikaa haikaillut maahamme ns. Ruotsin mallia, ihmisläheisempää otetta pelaajayhdistykselle pelaajien etujärjestönä. Aivan kuin Wallinheimo ei oivaltaisi, että juuri hän on se henkilö pelaajayhdistyksessä, jolla on valtaa uusia hankkeita käynnistää. Luoda aivan oman Suomen mallin. Vaikka Wallinheimon mallin. Eikä vain möläytellä typeryyksiä median iloksi.
Ainakin sait aimo tujauksen julkisuutta. Ja kun kerran kaikki julkisuus on hyvästä, oletkin siis suuren luokan populisti ja näin ollen ainakin tietyn pienen porukan sankari.
Sinuhe Wallinheimo, entinen vaihtoaition luukun aukaisija ja nykyinen oikeistoparlamentaarikko, nousi siis kerrasta koko kansan huulille möläytyksellään. Asiaa ehdittiin eilen jo käsitellä kotimaamme mediassa useammaltakin kantilta. Näistä ainakin omaa silmää miellytti Matti Liljaniemen kolumni Jatkoaika.comissa.
Tuossa Liljaniemen tekstissä tiivistyy upeasti myös oma eilinen ihmetykseni Wallinheimon, Suomen Jääkiekkoilijat r.y:n puheenjohtajan ja mitä ilmeisimmin hyväntahtoisen hölmön möläytykseen. En nimittäin missään tapauksessa pidä Wallinheimoa pahansuopaisena homofoobikkona, mutta sanansa miehen tulisi oppia paremmin valitsemaan. Etenkin, kun kerran esiintyy kokoomuslaisen kansan edustajana Arkadianmäellä. Ja toisaalta, kun kerran möläyttelee jääkiekkoilijoiden etujärjestön nokkamiehen tittelillä, eikä omana hölmönä itsenään.
Etenkin Wallinheimon tökerö tapa verrata homoa jääkiekkoilijaa loukkaantuneeseen urheilijaan on kuin suoraan jostain pimeältä keskiajalta. Homo jääkiekkoilija on siis Wallinheimon ja edustamansa jääkiekkoilijajärjestön mielestä huono työntekijä jääkiekkojohtajalle tai kiekkovalmentajalle ja rasite joukkueelleen.
Entäs sitten jääkiekkoileva hetero perheenisä, jonka pieni vauva on parina yönä korvatulehdustaan itkiessään valvottanut perhettään? Onko tällainen huonosti nukkunut kiekkoilija rasite ketjukavereilleen seuraavan päivän ottelussa? Juuri sinun, Sinuhe, olisi luullut osaavan entisenä ammattikiekkoilijana valita sanasi tarkemmin. Olet varmasti itsekin ollut pelaajaurallasi tilanteessa, josta -syystä tai toisesta- ei valmistautumisesi otteluun ole mennyt tismalleen suunnitelmiesi mukaan. Oletkin ollut suoranainen rasite joukkueellesi, vaikket ehkä loukkaantunut tai homo ollutkaan.
Itse kukin meistä voi viitata Wallinheimon möläytykselle kintaalla, puolustella tai provosoitua niistä. Wallinheimon tulisi kuitenkin vakavasti harkita asemaansa SJRY:n puheenjohtajana. Ei siksi, että hän epäonnistui sinänsä tärkeästä ja ajankohtaisesta aiheesta ulostulossaan. Eikä siksikään, että hän olisi erityisen verisesti loukannut mitään tiettyä kansanryhmää. Vaan siksi, että hän ei selkeästi ole tehtäviensä tasalla. Eikä hänen totisesti tarvitsisi kaataa enää lisää bensaa liekkeihin, jotka jo valmiiksi roihuavat komeana jääkiekon raunioilla. Kukkahattutädit kiittävät.
SJRY on koko pelaajayhdistyksen edunvalvoja. Ei vain osan pelaajista. Ei vain heteroiden, oikeakätisten, bemarimiesten tai Kokoomusta äänestävien. Vaan kaikkien. Wallinheimon kommentit saattavat tämän seikan nyt jokseenkin outoon valoon, koska Sinuhen kommentista saa sen kuvan, että Pelaajayhdistys ajaa vain tiettyjen jäseniensä asioita.
Wallinheimo on jo jonkin aikaa haikaillut maahamme ns. Ruotsin mallia, ihmisläheisempää otetta pelaajayhdistykselle pelaajien etujärjestönä. Aivan kuin Wallinheimo ei oivaltaisi, että juuri hän on se henkilö pelaajayhdistyksessä, jolla on valtaa uusia hankkeita käynnistää. Luoda aivan oman Suomen mallin. Vaikka Wallinheimon mallin. Eikä vain möläytellä typeryyksiä median iloksi.
sunnuntai 26. tammikuuta 2014
Paluu ulkojäille
Pipolätkä. Höntsäkiekko. Rakkaalla lapsella on monta nimeä.
Tammikuu toi lopulta hartaasti odotetut pakkaset ja aina ahkerat kunnan liikuntatoimen kunnossapitoammattilaiset ulkokaukaloille. Kaukaloille saatiin lopulta jäätä ja intomielisimmät kiekkoihmiset pääsivät tekemään paluun pikkupojiksi ja -tytöiksi. Ajantaju hämärtyy, kun pipolätkäpelit pyörivät kuumimmillaan.
Myös henkilökohtaisesti paluu ulkojäille on ollut riemukas. Juniorivuosien jääkiekkoharrastuksen jälkeen koko laji oli pitkään paitsiossa, kuten syksyllä tällä palstalla muistelinkin. Sittemmin aikuisiällä olen tehnyt pari lyhyeksi jäänyttä paluuyritystä, mutta pidempikestoista ystävyyttä ei kuitenkaan syntyntyt. Ehkä aika ei ollut kypsä. Ei ennen tätä talvea.
Edellisen kerran olin luistimilla melko tasan kaksi vuotta sitten. Viime talvi jäi yhteensattumusten vuoksi väliin kokonaan, mutta tänä talvena polte jäille vei mukanaan. Ulkojäiden kutsua ei vain voinut enää vastustaa.
Luistimet jalkaan. Pipo, mielellään jääkiekkoaiheinen, päähän. Jääkiekkohanskat käteen. Maila, jota on jo edeltävänä iltana olohuoneessa tuunailtu, käteen. Kiekko kouraan ja kaukaloon. Luistinten nauhojen sitominen pukukopissa sai blogistin mielensä syövereissä palaamaan muistoissaan parin vuosikymmenen päähän. Vain hienhaju ja savonmurteinen puheen sorina puuttui autenttisesta pukukoppitunnelmasta. Alaikäisten pojannulikoiden flegmaattisen sävyinen kirosanatulva ei aivan kyennyt ajamaan samaa asiaa.
Pipolätkä on tällä hetkellä koko lailla ajankohtainen eikä oma poikamainen innostukseni ole lainkaan harvinaista. Jatkoaika.comin toimittajakollega Solmu Salminen oli pureutunut upeasti koko idyllin ytimeen kolumnissaan palstallamme tovi sitten. Ja vaikken muuten miehen retoriikasta välitä tuon taivaallista on myönnettävä, että tämän kertainen tuotos oli kerrassaan erinomainen. Chapeau, lakki päästä!
Oma pipolätkäkuume on alkutalven aikana ottanut jo monta pitkää askelta, suoranaisia harppauksia, pitkälti vallitsevan suursäätilankin johdosta. Kuume on kohoamassa jopa sellaisiin sfääreihin, että alkaa olla ajankohtaista jo päivittää hieman höntsäkiekkogarderobiaan uuteen uskoon. Ainakin luistinvanhukset olisi jo aika päivittää uudelle nykyiselle vuosikymmenelle. Ja hanskat pitäisi uusia. Jokin trendikäs pelipaita ja tähän hyvin istuva pipo hankkia. Ehkäpä valkoinen Maple Leafs-paita numerolla kolme. Tai neljäkymmentäkaksi. Tai miksei myös viisikymmentäyksi. Hyviä vaihtoehtoja kaikki.
Tammikuu toi lopulta hartaasti odotetut pakkaset ja aina ahkerat kunnan liikuntatoimen kunnossapitoammattilaiset ulkokaukaloille. Kaukaloille saatiin lopulta jäätä ja intomielisimmät kiekkoihmiset pääsivät tekemään paluun pikkupojiksi ja -tytöiksi. Ajantaju hämärtyy, kun pipolätkäpelit pyörivät kuumimmillaan.
Myös henkilökohtaisesti paluu ulkojäille on ollut riemukas. Juniorivuosien jääkiekkoharrastuksen jälkeen koko laji oli pitkään paitsiossa, kuten syksyllä tällä palstalla muistelinkin. Sittemmin aikuisiällä olen tehnyt pari lyhyeksi jäänyttä paluuyritystä, mutta pidempikestoista ystävyyttä ei kuitenkaan syntyntyt. Ehkä aika ei ollut kypsä. Ei ennen tätä talvea.
Edellisen kerran olin luistimilla melko tasan kaksi vuotta sitten. Viime talvi jäi yhteensattumusten vuoksi väliin kokonaan, mutta tänä talvena polte jäille vei mukanaan. Ulkojäiden kutsua ei vain voinut enää vastustaa.
Luistimet jalkaan. Pipo, mielellään jääkiekkoaiheinen, päähän. Jääkiekkohanskat käteen. Maila, jota on jo edeltävänä iltana olohuoneessa tuunailtu, käteen. Kiekko kouraan ja kaukaloon. Luistinten nauhojen sitominen pukukopissa sai blogistin mielensä syövereissä palaamaan muistoissaan parin vuosikymmenen päähän. Vain hienhaju ja savonmurteinen puheen sorina puuttui autenttisesta pukukoppitunnelmasta. Alaikäisten pojannulikoiden flegmaattisen sävyinen kirosanatulva ei aivan kyennyt ajamaan samaa asiaa.
Pipolätkä on tällä hetkellä koko lailla ajankohtainen eikä oma poikamainen innostukseni ole lainkaan harvinaista. Jatkoaika.comin toimittajakollega Solmu Salminen oli pureutunut upeasti koko idyllin ytimeen kolumnissaan palstallamme tovi sitten. Ja vaikken muuten miehen retoriikasta välitä tuon taivaallista on myönnettävä, että tämän kertainen tuotos oli kerrassaan erinomainen. Chapeau, lakki päästä!
Oma pipolätkäkuume on alkutalven aikana ottanut jo monta pitkää askelta, suoranaisia harppauksia, pitkälti vallitsevan suursäätilankin johdosta. Kuume on kohoamassa jopa sellaisiin sfääreihin, että alkaa olla ajankohtaista jo päivittää hieman höntsäkiekkogarderobiaan uuteen uskoon. Ainakin luistinvanhukset olisi jo aika päivittää uudelle nykyiselle vuosikymmenelle. Ja hanskat pitäisi uusia. Jokin trendikäs pelipaita ja tähän hyvin istuva pipo hankkia. Ehkäpä valkoinen Maple Leafs-paita numerolla kolme. Tai neljäkymmentäkaksi. Tai miksei myös viisikymmentäyksi. Hyviä vaihtoehtoja kaikki.
maanantai 6. tammikuuta 2014
Karjalalippikset kallellaan
Erinomaista alkanutta vuotta ja loppiaista! Uusi vuosi on pyörähtänyt käyntiin iloisesti penkkiurheilijan kannalta ja eritoten eilinen päivä tarjosi monenlaisia ilon hetkiä.
Näitä enempää arvottamatta tai paremmuusjärjestykseen laittamatta todettakoon vain, että henkilökohtaisesti ylivoimaisesti sykähdyttävin oli 60 kertaa 30-metrisen kaukalon sisällä tapahtunut jymypaukku, jota varmasti piakkoin aletaan mediassa kutsumaan Malmön ihmeeksi. Kun Buffalo Sabres-prospekti Rasmus Ristolainen uitti kiekon jatkoerässä Blue Jackets-prospekti Oscar Danskin haaroista maaliin ja aloitti villin voitontanssin. Kun jääkiekkoa seuraava kansa hullaantui. Jopa se kansanosa, jolle Ristolaisen nimen mainitseminen vielä kaksi viikkoa sitten sai aikaan vain hölmistyneitä ja kysyviä katseita, juhlii nyt uutta suosikkipoikaansa. Teemun ja Sakun veroista tähtipelaajaa.
Onkin huvittavaa seurata, kuinka samat mouhkaajat, jotka vielä vajaa viikko sitten olivat täysin valmiita lynkkaamaan Ristolaisen tämän pelattua kieltämättä heikosti Tsekkejä vastaan, kohottavat nyt nuorta turkulaista puolustajien aateliin aina Orrin, Nummisen ja Lidströmin rinnalle. Tämä lienee sitä Karjalalippis-kiekkokulttuuria.
MTV onnistui tällä kertaa tekemään loppu-ottelusta koko kansan jutun lähettämällä ottelun myös maksukortittomille vapaalla kanavalla. Ja vielä erikoismaininta siitä, ettei tunnelmaa pilattu lukitsemalla selostuskoppiin joka lajin antiasiantuntija Mika Saukkonen. Vaikka toisaalta aiemmin hyvinkin analyyttisellä Juha Taivaisellakaan ei tuntunut olevan paras päivä, vaan nationalismi toi puusilmäisyyttä esille aika ajoin. Tämä tosin sopii mainiosti MTV:n valitsemaan linjaan, jossa analyyseista vastaavat sirkuspellet ja väliin intomielinen pesäpallomies mouhkaa selostajan roolissa pohjois-amerikkalaisten tekemistä vääryyksistä.
Itse ottelu oli viihdyttävä, jossa toteutui se jääkiekon lainalaisuus, että hyvä ja joukkueelle sopiva pelitapa voi hyvinkin voittaa huippuyksilöt. Tahdon voitto materiasta mitä suurimmassa määrin. Suomi oli kaksi ja puoli erää täysin vastaantulija ja aivan aseeton, mutta tiivis keskialueen trap sekä oman alueen ja eritoten kentän keskisektorin sumputtaminen umpeen kantoivat lopulta hedelmää.
Tuomarilinjasta on metelöity sosiaalisessa mediassa jo riittävästi ja aiheesta, sillä huonohan se oli. Tai sitä linjaa ei juuri näyttänyt olevan. Vaikka MTV:n asiantuntijaksi tituleeraama Juhani Tamminen onkin jo kauan aikaa sitten tippunut kehityksen kelkasta, olen hänen kanssaan samaa mieltä siitä, kuinka sairasta poliittisesti valitut tuomarit tällaisessa ottelussa ovat. Mutta kun kansainvälisen liiton johtoportaassa istuu samat homekorvat vuosikymmenestä toiseen ei mikään muutu. Jääkiekkoyhteisön tulisikin mitä pikaisemmin tuulettaa omaa takahuonettaan ja heittää romukoppaan vanhan maailman kummolat ja faselit. Aivan kuten kansainvälinen pyöräilyliitto UCI on parhaillaan tekemässä.
Suomi sai mestaruutensa ja päävalmentaja Karri Kivi jälleen uuden sulan hattuun. Oli epäilemättä kotimaiselta liitolta täysin oikea päätös lopultakin panostaa myös tähän turnaukseen, onhan kyseessä ilman muuta tämän kiekkokauden toiseksi merkittävin kansainvälinen koitos heti olympialaisen jääkiekkoturnauksen jälkeen. Jossain kaukana takana siintää sitten ne keväiset ryyppäjäiset, jotka myös MM-kisoina tunnetaan.
Ihmetyttää tosin, miksi vasta nyt on herätty nuorten MM-turnauksen arvostamiseen. Vai onko arvostus edes todellista? Sillä yhä kuulee valitettavan usein puhuttavan poikien kisoista, valitettavan vähättelevään sävyyn. Suomessa on vuosikymmenten aikana onnistuttu upeasti propagandassa, jolla on kohotettu jääkiekon MM-kisat jumalalliseen asemaan. Asemaan, jota kenenkään tai minkään ei tule uhmata. Samalla katse on kapeutunut siinä määrin, ettei lainkaan nähdä metsää puilta. Että oikeasti parempaa jääkiekkoa pelataan aivan muualla kuin tuossa Skoda-cupissa. Onhan selviö, että hyvin harvoin MM-kisoissa esiintyisi ne kaikkein parhaimmat jääkiekkoilijat. He kun taistelevat samaan aikaan palkinnoista tavoitelluimmasta, lordi Stanleyn maljasta.
Niin tai näin, nuoret leijonat ovat juhlansa ansainneet. Finaaliottelussa Suomi noudatti pelisuunnitelmaansa pilkun tarkasti ja onnistui täsmällisesti tavoitteissaan. Tällä kertaa se riitti mestaruuteen. Suomi on ikäluokkansa maailman paras jääkiekkojoukkue. Ilman mutinoita, piste.
Näitä enempää arvottamatta tai paremmuusjärjestykseen laittamatta todettakoon vain, että henkilökohtaisesti ylivoimaisesti sykähdyttävin oli 60 kertaa 30-metrisen kaukalon sisällä tapahtunut jymypaukku, jota varmasti piakkoin aletaan mediassa kutsumaan Malmön ihmeeksi. Kun Buffalo Sabres-prospekti Rasmus Ristolainen uitti kiekon jatkoerässä Blue Jackets-prospekti Oscar Danskin haaroista maaliin ja aloitti villin voitontanssin. Kun jääkiekkoa seuraava kansa hullaantui. Jopa se kansanosa, jolle Ristolaisen nimen mainitseminen vielä kaksi viikkoa sitten sai aikaan vain hölmistyneitä ja kysyviä katseita, juhlii nyt uutta suosikkipoikaansa. Teemun ja Sakun veroista tähtipelaajaa.
Onkin huvittavaa seurata, kuinka samat mouhkaajat, jotka vielä vajaa viikko sitten olivat täysin valmiita lynkkaamaan Ristolaisen tämän pelattua kieltämättä heikosti Tsekkejä vastaan, kohottavat nyt nuorta turkulaista puolustajien aateliin aina Orrin, Nummisen ja Lidströmin rinnalle. Tämä lienee sitä Karjalalippis-kiekkokulttuuria.
MTV onnistui tällä kertaa tekemään loppu-ottelusta koko kansan jutun lähettämällä ottelun myös maksukortittomille vapaalla kanavalla. Ja vielä erikoismaininta siitä, ettei tunnelmaa pilattu lukitsemalla selostuskoppiin joka lajin antiasiantuntija Mika Saukkonen. Vaikka toisaalta aiemmin hyvinkin analyyttisellä Juha Taivaisellakaan ei tuntunut olevan paras päivä, vaan nationalismi toi puusilmäisyyttä esille aika ajoin. Tämä tosin sopii mainiosti MTV:n valitsemaan linjaan, jossa analyyseista vastaavat sirkuspellet ja väliin intomielinen pesäpallomies mouhkaa selostajan roolissa pohjois-amerikkalaisten tekemistä vääryyksistä.
Itse ottelu oli viihdyttävä, jossa toteutui se jääkiekon lainalaisuus, että hyvä ja joukkueelle sopiva pelitapa voi hyvinkin voittaa huippuyksilöt. Tahdon voitto materiasta mitä suurimmassa määrin. Suomi oli kaksi ja puoli erää täysin vastaantulija ja aivan aseeton, mutta tiivis keskialueen trap sekä oman alueen ja eritoten kentän keskisektorin sumputtaminen umpeen kantoivat lopulta hedelmää.
Tuomarilinjasta on metelöity sosiaalisessa mediassa jo riittävästi ja aiheesta, sillä huonohan se oli. Tai sitä linjaa ei juuri näyttänyt olevan. Vaikka MTV:n asiantuntijaksi tituleeraama Juhani Tamminen onkin jo kauan aikaa sitten tippunut kehityksen kelkasta, olen hänen kanssaan samaa mieltä siitä, kuinka sairasta poliittisesti valitut tuomarit tällaisessa ottelussa ovat. Mutta kun kansainvälisen liiton johtoportaassa istuu samat homekorvat vuosikymmenestä toiseen ei mikään muutu. Jääkiekkoyhteisön tulisikin mitä pikaisemmin tuulettaa omaa takahuonettaan ja heittää romukoppaan vanhan maailman kummolat ja faselit. Aivan kuten kansainvälinen pyöräilyliitto UCI on parhaillaan tekemässä.
Suomi sai mestaruutensa ja päävalmentaja Karri Kivi jälleen uuden sulan hattuun. Oli epäilemättä kotimaiselta liitolta täysin oikea päätös lopultakin panostaa myös tähän turnaukseen, onhan kyseessä ilman muuta tämän kiekkokauden toiseksi merkittävin kansainvälinen koitos heti olympialaisen jääkiekkoturnauksen jälkeen. Jossain kaukana takana siintää sitten ne keväiset ryyppäjäiset, jotka myös MM-kisoina tunnetaan.
Ihmetyttää tosin, miksi vasta nyt on herätty nuorten MM-turnauksen arvostamiseen. Vai onko arvostus edes todellista? Sillä yhä kuulee valitettavan usein puhuttavan poikien kisoista, valitettavan vähättelevään sävyyn. Suomessa on vuosikymmenten aikana onnistuttu upeasti propagandassa, jolla on kohotettu jääkiekon MM-kisat jumalalliseen asemaan. Asemaan, jota kenenkään tai minkään ei tule uhmata. Samalla katse on kapeutunut siinä määrin, ettei lainkaan nähdä metsää puilta. Että oikeasti parempaa jääkiekkoa pelataan aivan muualla kuin tuossa Skoda-cupissa. Onhan selviö, että hyvin harvoin MM-kisoissa esiintyisi ne kaikkein parhaimmat jääkiekkoilijat. He kun taistelevat samaan aikaan palkinnoista tavoitelluimmasta, lordi Stanleyn maljasta.
Niin tai näin, nuoret leijonat ovat juhlansa ansainneet. Finaaliottelussa Suomi noudatti pelisuunnitelmaansa pilkun tarkasti ja onnistui täsmällisesti tavoitteissaan. Tällä kertaa se riitti mestaruuteen. Suomi on ikäluokkansa maailman paras jääkiekkojoukkue. Ilman mutinoita, piste.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)