Pari sanaa paikallisesta diabeteksen hoidosta, lähinnä huolestuneen omaisen perspektiivistä. Diabetes, erityisesti taudin kakkostyypin muoto, on kasvava kansanterveydellinen ja -taloudellinen ongelma, jonka hoitoon ja ennen kaikkea ennalta ehkäisyyn on yhteiskunnassa lopultakin herätty. Tyypin 2 diabetes on pitkälti riippuvainen opituista käyttäytymisnormeista ja elintavoista ja tietyissä tapauksessa voitaneenkin sanoa taudin johtuvan paljon yksilön valinnoista.
Entä sitten ykköstyypin tauti, eli insuliinipuutosdiabetes? Tauti on tutkijoille yhä jonkinasteinen mysteeri, peikko, jonka selvittämiseksi käytetään runsaasti voimavaroja. Se jo tiedetään, ettei yksilön omilla valinnoilla ole mitään tekemistä ykköstyypin diabeteksen puhkeamisen kanssa.
Lahden kaupungin diabetestarvikejakelu huolehtii kaupunkilaistensa diabeteksen hoidosta siinä määrin, että se - lain asettamin reunaehdoin - jakaa kansalaisilleen verensokerin mittaamiseen tarkoitettuja testiliuskoja ja muuta oheismateriaalia. Tiettävästi kaupungin välinejakelulle on ylhäältä asetettu tarkat raamit, joiden puitteissa nuo poloiset välinejakelijat sitten pyrkivät parhaansa mukaan työtään tekemään ja potilaita, modernisti asiakkaita, auttamaan.
Sillä eräässäkin lahtelaisessa taloudessa - eikä varmasti ainoassa - on törmätty kiristyvän kuntatalouden kääntöpuoleen ja ilmeisesti tähän liittyvään hämäläiseen hölmöyteen. Lahden kaupungin päättävät viskaalit näyttävät nimittäin tulkitsevan välinejakelulle asetettuja ohjeita kuin piru raamattua jaettavien verensokeriliuskojen määrien suhteen.
Ei tunnu olevan mitään väliä, onko saatava maksimimäärä potilaalle riittävä vai ei. Se kun on sovittu maksimimääräksi, josta ei tingitä vaikka taivas putoaisi ja Pelicans voittaisi Liiga-mestaruuden. Ei ole mitään virkaa potilaiden itkuvirsillä, etteivät liuskat kerta kaikkiaan riitä määräajaksi turvaamaan tehokkaan diabeteksen hoidon. Pahimmillaan syytetään turhia mittauksia eli tilanne käännetään potilaan syyksi. Henkilökohtaisesti en tiedä yhtään diabeetikkoa, joka mittaisi verensokeriaan huvin vuoksi, tai että verensokeriliuskoja tuhlattaisiin vaikkapa terveiden perheenjäsenten seulontaan. Eikä niitä liuskoja varmasti mustan pörssin markkinoillakaan myydä.
Toisaalta paikallinen erikoissairaanhoitokaan ei saa diabeteksen hoidossa puhtaita papereita. Henkilöstövajeen taakse voidaan toki aina piiloutua, mutta tällaisessa tilanteessa toimintoja tulisi ilman muuta tehostaa. Terveyskeskuksissa voitaisiin aivan huoletta seurata myös ykköstyypin potilaita. Näinhän jo tapahtuu sivistyneessä osassa maatamme. On älytöntä, että edes oman spesialiteetin ongelmista ei vastuuta osata tai suostuta kantamaan. Erikoissairaanhoidon katsantokanta on perinteisesti hyvin kapea-alainen, mutta jotenkin kuvittelisi, että diabetespoliklinikka diabeteslääkäreineen ja -hoitajineen ottaisi kantaa ja vastuun määräajoin seuraamiensa diabeetikoiden diabetekseen liittyviin ongelmiin.
Lisäksi tuntuu, että diabetesta hoidetaan lukemalla hoitosuosituksia kuin piru raamattua. Minkäänlaista kykyä potilaan yksilölliseen ymmärtämiseen ei ole olemassa. "Mutta kun täällä (ohjeessa) sanotaan", tuntuu olevan patenttivastaus suurinpiirtein jokaiseen kysymykseen. Kuitenkin juuri diabetes on mitä suurimmassa määrin kokonaisvaltaista hoito-otetta vaativa sairaus. Ja ne hoitosuositukset ovat kuitenkin vain suosituksia, omaakin järkeä ja harkintaa saisi käyttää. Edes välillä.
Tuo yllämainittu liuskatilanne on niin ikään yllämainitussa lahtelaistaloudessa jatkuva ongelma. Ei voi olla oikein tai ainakaan tasapuolista, että tässä tietyssä taloudessa joudutaan hankkimaan omakustanteisesti jopa puolet verensokeriliuskoista. Kuitenkin samaan aikaan ylipainoista, tupakoivaa ja muutoinkin omaa hoitoaan laiminlyövää mallipotilasta hyysätään ilmeisesti maailmanloppuun saakka.
Toisaalta on kovin outoa, että hoitava taho vaatii alati tehokasta ja aktiivista omahoitoa ja -seurantaa, mutta sitä ei kuitenkaan tueta riittävästi. Tässä vaiheessa potilas onkin yllättäen täysin omillaan. Omahoitoa tulee tehostaa, mutta verensokeriliuskoja tämän mahdollistamiseen ei saakaan riittävästi.
Tilanne on absurdi ja ennen kaikkea kestämätön. Jokainen rationaaliseen ajatteluun kykenevä ihminen ymmärtää varmasti kuntatalouden vallitsevat reunaehdot ja säästöpaineet, mutta tuntuu älyttömältä säästökohteelta karsia diabeetikoiden omahoidosta, jos samaan aikaan hyppyrimäkiä kiillotetaan. Tekisi mieli kuvitella, että panostamalla diabeetikon omahoitoon voitaisiin vähentää huomattavasti kalliimpaa erikoissairaanhoitoa: amputaatioita, dialyysejä, elinsiirtoja. Väärin kuviteltu?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti