Olipa kerran, planeettamme pohjoisella pallonpuoliskolla, eräs demokraattinen tasavalta. Tämän tasavallan maantieteellisesti eteläisessä osassa sijaitsi suurehko kaupunki, joka oli takavuosina niittänyt mainetta lähinnä väivaltarikoksistaan ja menneinä aikoina suosituista talviurheilulajeistaan. Näiden lajien harrastajien suosituin vitamiini oli läpi historian ollut erytropoetiini. Tästäkin syystä nämä lajit herättävät enää kiinnostusta lähes yksinomaan antidopingjärjestöissä.
Tässä kaupungissa oli omasta mielestään kaikkien muiden hienojen asioiden lisäksi hyin toimiva perusturva. Ja sivistystoimi. Tuon sivistystoimen henkilöstö oli etuoikeutetussa asemassa saadessaan työskennellä loistavissa puitteissa. Ei ollut tietoakaan, vaikkapa sisäilmaongelmista, home ei koulurakennusten seinissä kukkinut. Eikun.
Kukkikoot rakennukset vähän, henkilöstökemia sen sijaan toimii loistavasti. Viranhaltijat loikkivat joka aamu hymysuin työpaikoilleen. Uusi päivä upeiden työkavereiden parissa oli jälleen alkamassa.
Työikäisten ikäjakauma oli kuitenkin vinoutunut ja suuret määrät työikäisiä oli lähivuosina eläköitymässä. Uusia työntekijöitä tarvittaisiin. Virkoja oltiinkin jo viime vuosina täytetty koko kuntasektorille eikä sivistystoimi ollut tästä poikkeus.
Eräässäkin tämän Utopian koulussa oli hieno tilanne virkojen täyttöasteen suhteen. Olihan kouluun suostunut saapumaan myös erään johtavan kaupungin virkamiehen vaimo, jolle ihan varta vasten sorvattiin eläkevirka. Mitä sitten, vaikka tähän virkaan oli jo suunniteltu palkattavan aivan toinen henkilö, kyllä noin tärkeän ihmisen puolisolle täytyi töitä löytyi. Ja näin järjestettiin.
Ainoa huolenaihe esimerkkikoulussamme oli alati kasvava väestömäärä, joka tuli vaatimaan toimenpiteitä myös henkilöstörekrytaation osalta. Onneksi keinot keksittiin. Koulu oli uunituore eikä sisäilmaongelmia esiintyisi. Puitteet olivat hulppeat, koulu järvenrannalla, moottoritien varressa ja uuden karhea tietotekniikka odotti käyttäjiä. Rehtori kun vielä osasi markkinoida määräaikaisille työntekijöilleen, kuinka virkoja koulusta löytyisi, kunhan vain talven yli jaksettaisiin. Sulle ja sulle ja tuollekin. Kaikille virkoja löytyisi. Riitti, että löytyy jonkinlainen tuttavuussuhde tulevaan esimieheen, tarvittaessa virka sitten kyllä räätälöitäisiin juuri tätä tarkoitusta varten.
Tuli talvi ja kevät. Lumet lähtivät ja jonnekin lähti myös ne kauniit korulauseet lukuisista viroista. Yksi täytettiin rehtorin vanhalla tutulla kaupungin toisesta koulusta. Pitihän ystävän päästä jonnekin hometta pakoon.
Toinen virka sentään asetettiin avoimeen hakuun. Tavallaan. Toisin sanoen tämä paikka pedattiin täysin avoimesti ja röyhkeästi samaisen esimiehen entiselle työkaverille takavuosilta. Kyllähän kaverit olisi mukava pitää tiiviisti yhdessä, ajateltiin. No mutta tottakai näin on.
Näin hienosti esimies sai kasattua ystävät lähelleen eikä tilaa vihamiehille enää jäänytkään. Miten mahtoi käydä niiden kauniiden lupausten, joita avokätisesti jaettiin määräaikaisiin työsuhteisiin syksyllä palkatuille? Yksi työsuhde katkaistiin, varmuuden vuoksi, jo hyvissä ajoin kevättalvella.
Entä se opettaja, jolle lupailtiin varmaa virkaa seuraavana keväänä? Ei niin mitään. Hän toki taisteli tuulimyllyjä vastaan ja haki tuota paremmalle kaverille pedattua paikkaa. Aivan yllättäen edes kutsua haastatteluun ei kuulunut. Sepä olisikin ollut vaivaannuttava haastattelu. Etenkin, kun kyseistä työntekijää oli paria viikkoa aiemmin kehityskeskustelussa kehuttu kultakimpaleeksi. Mutta kun sitä virkaa nyt tarvitsi enemmän tämä rehtorin hyvä ystävä.
Kuulostaako tutulta? Kyllä, näin toimittiin menneiden aikojen suurvallassa Neuvostoliitossa, ja näköjään toimitaan nykyajan Lahdessa. Tosin sillä erotuksella, ettei tätä sisäpiiriin kuulumatonta bulkkia enää muiluteta vankileireille, ei ainakaan vielä.
Eihän siinä mitään. Toimikaa, kuten haluatte. Mutta palauttakaa sitä ennen toki mieleenne, kuinka Neuvostoliitolle lopulta kävi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti