Rento sunnuntaiaamupäivä. Sumun seassa tehty aamulenkki koirien kanssa takana. Menossa toinen kattaus aamukahveja Hockey Hall Of Fame-mukista, samalla katsellen internetin syövereistä edellisen yön NHL-otteluiden highlightseja. Tällainen keinotekoisen nirvanan tavoittelu sai blogistin palaamaan mietteissään viattomalle 90-luvulle, aikaan ennen aikuisiän ahdistuksia.
Aikaan, jota nominoivat Upper Deckin ja Leafin NHL-korttisarjat. Wendel Clark, Ron Francis ja Geoff Sanderson. Jääkiekkopaidan tunkeminen housunkauluksesta Doug Gilmourin ja Mike Riccin tyyliin. Chicago Blackhawks ja New York Rangers. Pentti Lindegren ja Hockey Forum. Teini-ikäisen angstista ei ollut tietoakaan, kun jääkiekko täytti elämän ja häiritsi koulun käyntiä.
Tuolloin elettiin ja hengitettiin jääkiekkoa. Viikonloppuna katsottiin tv:sta puolen tunnin NHL:n makasiiniohjelma, jonka jälkeen pihapeleissä elettiin vielä uudelleen NHL-viikon tapahtumia. Stanley Cup-finaaleja seurattiin kesäloman aluksi yötä myöten patja olohuoneen lattialla.
Those were the days ja aika entinen ei koskaan enää palaa. Toisaalta miksi täytyisikään palata? Jotenkin voisi latistaa kiinnostusta NHL-kiekkoa kohtaan, jos ainoa kanava NHL:n seuraamiseen olisi kerran viikossa eetterin valtaava menneen ajan selostajalegendan seniili höpötys, josta hetimiten bongaisi lukuisia asiavirheitä. Sitä paitsi nämä koosteet eivät edes tarjonneet aivan tuoreinta tavaraa, vaan olivat usein viikon, parin vanhoja. Eikä internetistä tai kaapelikanavista voinut tuolloin kuin unelmoida.
Jopa blogisti voi olla erehtyväinen, ainakin tämä nimeltä mainittu blogisti. Kirjoitin nimittäin miltei päivälleen kuukausi sitten blogitekstissäni seuraavaa: "...Täydellistä paluuta entiseen ei varmasti tule. Jääkiekko ei nousse ykköslajikseni, ei ainakaan tänä talvena...". Vaan kuinka onkaan vaivaisessa kuukaudessa käynyt: aamulla ensimmäisenä tarkistetaan yön NHL-tulokset. Jossakin vaiheessa päivää katsotaan yön otteluiden koosteet internetistä (koska NHL-otteluja näyttäviä kanavia en vieläkään talouteemme ole hankkinut). Twitterin kautta seurataan aktiivisesti NHL-toimittajien uutisointia. Internetselaimen sivuhistorian täyttävät Jatkoaika.com ja NHL.com. Ja toki tämän blogin kautta pyritään vielä jakamaan omasta mielestä kiinnostavimpia näkökulmia lukijoilleni. Vanha rakkaus on roihahtanut ilmiliekkeihin, NHL is back!
Tämän uusrakastumisen myötä myös NHL-fanitus on kokemassa renessanssia. Pitkäaikainen suhde New York Rangersien kanssa taitaa olla laimenemassa hyvän päivän tuttavuuden asteelle. Vaikka vaatekaapissani, ja aktiivikäytössäni, on edelleen lahjaksi saatu Del Zotton paita sekä Rangers-lippalakki, tuntuu tämän päivän Rangers jotenkin kovin hajuttomalta, värittömältä, mauttomalta. Tietenkin oikea fani seuraisi joukkuettaan uskollisesti vaikeidenkin aikojen läpi, mutta kun syynä suhteemme laimenemiseen ei edes mielestäni ole Ragsien peliesitykset. Ehkä on vain tullut aika katsoa eteenpäin. It's time to say goodbye. Kiitos kaikesta ja hyvää jatkoa.
En toki silti ole hyppäämässä verivihollisten kelkkaan, en sen enempää Hudson-joen vastarannalle kuin Long Islandillekaan, mutta muutamakin NHL-organisaatio tuntuu kovin kiinnostavalta tällä hetkellä. Olen aina sympatiseerannut kanadalaisia NHL-joukkuetta, kuten koko kanadalaista jääkiekkoa laajemmaltikin. Toronto Maple Leafs on noista Doug Gilmourin vuosista lähtien ollut lähellä sydäntäni ja joukkue voisi olla tällä hetkellä se ykkösjoukkue, jos jotakin porukkaa täytyisi kannattaa. Toisaalta ympäri liigaa löytyy kiinnostavia organisaatioita: Jarmo Kekäläisen johtama Columbus Blue Jackets, Kekäläisen ex-seura St. Louis Blues ja Colorado Avalanche nyt etunenässä nousevat pintaan.
Vaan onneksi NHL-jääkiekkoa voi seurata ilman intohimoista oman seuran fanittamistakin. On aivan yhtä arvokasta kokea elämyksiä hienojen maalien, syöttöketjujen ja taklausten vuoksi kuin nähdä oman joukkueensa voittavan. On monta hienoa syytä seurata maailman parasta jääkiekkoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti