Puhelimen herätyskello pirisee syyskuisena sunnuntaiaamuna klo 8.00. Puolitoista tuntia aiemmin oli vuorossa pikavisiitti raikkaaseen syyssäähän, kun nuorempi koiristamme ilmoitti tarpeestaan päästä tarpeilleen. Väsyttää. Pari pyörähdystä sängyssä. Hyvän huomenen toivotus vieressä heräilevälle vaimolle sekä koirille, jotka kohentelevat pesiään peittoni reunoilla. Hieman vastahakoisesti pois lämpimän peiton alta laahustavin askelin kohti kylpyhuonetta. On aika nousta ja aloittaa valmistelut.
Mikä älynväläys saa ihmisen nousemaan tähän aikaan sunnuntaiaamuna? Samaisena päivänä piti olla pienen perheemme viikon ainoa yhteinen vapaapäivä. Vastaus löytyy traditioista, rattaiden rahinan ja klossien kopinan seasta. On Syysklassikon aika.
Kolmatta vuotta peräkkäin syksyinen sunnuntaipäivä kuluu maantiellä asfalttia mittaillen, maantiepyörän satulassa istuen samalla maailmaa parantaen, seurana blogistilla on toinen kestävyysurheiluentusiasti, hiihtävä ekonomi, johon blogistilla on ollut kunnia tutustua naimakaupan kautta. Suunnitelmissa on ajaa muutamia tunteja, ehkä vajaa satakunta kilometriä ja nauttia päälle painavan syksyn viimeisistä pyöräilysäistä. Ensimmäisellä kerralla kaksi vuotta sitten ajettiin ensimmäistä kertaa yhdellä istumalla sata kilometriä ja viime syksynä pyörittiin pari-kolme tuntia Mäntsälän, Pukkilan ja Orimattilan mäkisillä pikkuteillä. Tällä kertaa tie vie kohti pyöräilykaupunki Porvoota.
Aamupala on nautittu, tavarat kutakuinkin pakattu, pyörä nostettu autoon. Alkaa olla aika suunnata kohti lähtöpaikkaa. Yhteinen vapaapäivä saa jäädä, vaimo alistuu -jälleen- kohtaloonsa. Hän toivottaa hauskaa lenkkiä ja pyytää ajamaan varovasti. Ulko-ovi käy ja hän poistuu syksyiseen ulkoilmaan koirien kanssa.
Kello 10.17 syksyn monumenttiklassikko, paikallinen "la classica delle foglie morte, kuolleiden lehtien kilpailu", käynnistyy. Aurinko pilkistelee pilvien lomasta, kalsea tuulenvire pureutuu paitojen läpi. Mittari näyttää viittä lämpöastetta. Hienoinen jännitys valtaa mielen. Kuinkahan pyörä mahtaa kulkea parin viikon tauon jälkeen? Onnistuiko pukeutuminen? Selvitäänkö ilman välinehaavereita? Klossit kiinni ja matkaan.
Alkumatka ajellaan iloisissa tunnelmissa kuulumisia vaihdellen ja maisemia ihastellen. Keskustellaan naispyöräilyn alemmuustilasta, dopingista kestävyysurheilussa, harjoittelusta ylipäänsä. Reitti on pyörällä minulle vieras, matkakumppani kertoo hiihtäneensä rullilla näitä samoja mäkiä joskus aiemminkin. Ilmeinen myötätuuli siivittää menoa, pyörä kulkee kevyehkösti. Pikkuhiljaa keho lämpenee, kohmettuneet raajat heräilevät.
Ensimmäiset viitteet tulevasta saatiin noin kolmenkymmenen ajokilometrin jälkeen reitin käännyttyä sen verran, että ajoittain voimakkaan puuskittaisena puhaltanut sivutuuli sai pyöräilypäivän tuntumaan hyvin syksyiseltä. Pikku hiljaa rento rupattelu harvenee ja pyöräilijät keskittyvät olennaiseen. Kampikierros toisensa jälkeen asfaltti matelee pyörän mahan alta. Ajoittain lähes apokalyptiset mitat saava tuuli tuivertaa paidan kauluksesta sisään. Pitkiä taukoja ei viitsi pitää, kylmyys iskisi kahta kauheampana. Kylmästä syyssäästä huolimatta mieliala säilyy korkeana. Matka etenee vääjäämättä. Saavumme Myrskylään. Vielä viimeinen koettelemus; 10 kilometriä vastatuulessa, väsyneenä, tyhjin jaloin. Tästäkin selvitään, vaikka keskinopeus laskee kuin laiskan lehmän häntä.
Maali armahtaa lopulta noin neljän tunnin jälkeen. Jäykin jaloin pois pyörän selästä. Ruokaa, saunaan. Hymyn kare nousee huulille. Syysklassikko numero kolme on takana. Vaikka sää olikin syksyinen, sujui matka kuitenkin tämä huomioiden ihan kohtuullisesti. Laktaatti tuli jälleen tutuksi ja jalat tyhjenivät tien päälle. Syysklassikkoon päättyi myös oma pyöräilykausi, seuraavaksi kulutellaan juoksukenkien pohjia ennen lumien tuloa. Mutta ensin toivutaan Kuolleiden Lehtien Klassikosta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti