Ihmisen paras ystävä ja metsästysporukan piristäjä. Tällä ei tässä yhteydessä tarkoiteta pietarilaista ilotyttöä vaan suden kesyä jalostettua muotoa, koiraa. Koira, lääkärikunnan toisella kotimaisella Canis lupus familiaris, on vanhin ihmisen kesyttämistä eläimistä. Eri lähteisiin nojautuen koiran kesyynnyttäminen on alkanut kutakuinkin samaan aikaan, kun ihminen alkoi viljellä maata. Ihmisen ja koiran liitto on siis jo hyvin pitkäikäinen. Kesyn koiran evoluutio ihmisen lähipiirissä on kulkenut karjan paimentamisesta riistan jäljestämiseen ja edelleen ihmisen syliin sohvalle ja viereiselle paikalle sänkyyn, täysivaltaiseksi perheen jäseneksi ja harrastuskaveriksi lenkkipoluille, näyttelyihin ja agilityradoille.
Oma suhteeni koiraan on kokenut melkoisen renessanssin viimeisen viiden vuoden aikana. Ensimmäiset kokemukset koiraan tulivat poikavuosina lapsuudenperheeseemme yllättäen saapuneesta uudesta perheen jäsenestä, Suomen kansalliskoirasta. Sittemmin koko nuoruus ja aikuisuuteen kasvaminen sujui koirattomasti, ainoastaan ystävien koiraharrastuksia turvallisen välimatkan päästä sivusta seuraten. Vielä tuolloin oma suhteeni koiraan oli vasta kehittymässä.
Kaikki muuttui parisuhteen myötä. Rakastumisen ja parisuhteen perustamisen myötä oli ajan kysymys, milloin pikkukoira tepsuttelisi oman arvonsa tuntien asuntomme ovesta sisään, niin suuri ja pitkäikäinen haave oma koira oli vaimolleni ollut. Näinhän lopulta kävikin, kihlautumistamme seuraavana päivänä. Parisuhteemme vakiintumisen jälkeen oli lapsen aika.
Renessanssi kiihtyi. Kuten aiemmin on jo käynyt ilmi, esikoiskoiralapsemme Fiona rakastui isäänsä, ja isä rakasti lastaan ensikohtaamisestaan lähtien. Hän päätyi nukkumaan sänkyyn, pääasiassa peittoni helman päälle (vaikka alunperin tarkoitus olikin, ettei koira sänkyyn tulisi, muuttui mielemme ensimmäisenä iltana). Pienen perheemme yhteiset kävelylenkit tulivat osaksi päivärutiineja. Jatkossa suunnittelimme kaikkia menojamme Fionan ehdoilla. Olin hyvää vauhtia matkalla kohti sitä koiranomistajan haavemaata, jollaiselle hymähtelin vielä viitisen vuotta aiemmin. Niin ihminen(kin) voi muuttua. Kehittyä.
Kolme vuotta on vierähtänyt tuosta syyskuisesta hetkestä, jolloin esikoiskoiramme Fiona muutti kotiimme. Sittemmin Fiona on saanut pikkuveljen ja oma evoluutioni koiraisäksi on syventynyt progressiivisesti. Kuluneen kolmen vuoden aikana uskoisin oppineeni valtavasti alasta, joka oli ennen kyseistä ajanjaksoa vielä koko lailla hämärän peitossa. Lemmikkikoirien ruokavalio, liikunta ja kasvatus ovat tulleet tutummiksi ja samalla jonkinasteinen kriittisyys aihetta kohtaan on myös herännyt tietoisuuden lisäännyttyä. Koira -rodusta riippumatta- tarvitsee tietyn määrän liikuntaa ja muuta aktivointia päivittäin, pelkkä aamulenkki kerrostalon ympäri ei ole yhdellekään koiralle riittävä määrä liikuntaa, vaan saa lemmikin ennemmin tai myöhemmin hyppimään seinille. Tässä tilanteessa on sitten koiranomistajan turha ihmetellä lemmikkinsä käyttäytymisongelmia. Ongelma löytyisi peiliin katsomalla, mikä valitettavasti on usealle länsimaiselle ihmiselle tekemätön paikka.
Jokakeväiseen kuumaan perunaan, koiran ulosteiden keräämiseen tai pikemminkin keräämättä jättämiseen myönnän suhtautuvani puritaanisesti. Minunkin mielestäni on inhottavaa joutuessaan lenkeillään väistelemään läjiä keskellä jalkakäytäviä. Maalaisjärjen käyttö on toki edelleen sallittua enkä itsekään kiertele ojien pohjia koiriemme jätöksiä noukkimassa. Mutta eikö edes teiltä ja kevyen liikenteen väyliltä voisi alistua ne koiran kakat poimimaan? Toki kynnystä tähän nostaa varmasti ainakin nykyisen kotikaupunkini varhaiskeskiaikainen tapa olla asentamatta roskankeräysastioita kaupungin keskustan ulkopuolelle, pl. bussipysäkit. On varmasti miellyttävää kantaa vähän haisevaa kakkapussia pari kilometriä kotiroskikseen, kun matkan varrelta ei löydy yhden yhtä keräysastiaa. Uskokaa vain, kokeiltu on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti